Karjalan Heimo

Avara maisema veden äärellä, auringon kajo taivaanrannassa.

Pahuuden saari

Kirjoittanut: Eeva-Kaisa Linna
Julkaistu: 1.4.2023

KUVA: Solovetskin luostari on vain osan aikaa vuodesta saavutettavissa. Talven ajan saaret ovat usean kilometrin etäisyydelle jään saartamat. (Kuvaaja: Tapani Kaukoniemi)

Juttusarja, osa 5: Legendaarinen matkamme kesällä 2018 veljeni ja kahden kälyni kanssa Pietarista Arkangeliin ja sieltä Solovetskiin ja Jyskyjärvelle oli vienyt meidät uudelleen kiehtovalle luostarisaarelle, jonne olimme yhdessä matkanneet ensimmäisen kerran vuonna 2012.

Isoisäni Iivo Kaukoniemi oli kulkenut saman reitin vuonna 1916 matkallaan ensimmäiseen maailmansotaan tsaarin armeijassa, tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Solovetskia on usein kutsuttu pyhyyden ja pahuuden saareksi. Pahuuden historia ei anna sielulle rauhaa.

Lokakuun 1917 vallankumouksen myötä käynnistyi Venäjällä kirkkoon kohdistunut vaino ja pyhien esineiden hävittäminen. Neuvostohallitus ryntäsi 1918 Solovetskin luostariin, osa munkeista ammuttiin tai sijoitettiin eri vankiloihin tai mynsträttiin (pakko-otettiin) puna-armeijaan. Viiden vuosisadan aikana luostarissa luotu työ tuhottiin viidessä kuukaudessa.

Kun bolsevikit pääsivät valtaan toukokuussa 1920, luostarin kellot soivat viimeistä kertaa. Solovetskin luostari suljettiin ja sakariston aarteet vietiin mantereelle. Vuonna 1923 Solovetskin saaret luovutettiin OGPU:lle (Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatin alainen valtion yhdistynyt poliittinen hallinto) eli salaiselle poliisille. Neuvosto-Venäjän tunnetuin keskitysleiri, Solovetskin erikoisleiri (Соловецкий лагерь особого назначения eli SLON) oli syntynyt. Lyhenteeseen liittyy sanaleikki, venäjänkielinen sana слон tarkoittaa norsua.

Toukokuussa 1923 luostarissa syttyi tulipalo, tutkimusten mukaan erään rakennuksen ullakolta. Tuli teki tuhojaan kolmen päivän ajan. Osa kirkoista, sivualttareita, kellotorni, majoitustiloja, katettuja käytäviä, viidensadan vuoden aikana koottu mittava kirjasto, arkisto, maalaustyöpaja ja kirjanpito paloivat poroksi. Pienimmät kirkonkellot sulivat möhkäleeksi.

Palon syttymisen syytä saatikka sytyttäjää ei saatu selville. Vankileirin johto alkoi saapua saarelle kesäkuussa.

Paksu rautainen ovi avoinna.
Solovetskin muurissa olevat porttiholvit salvattiin yöksi vankoilla raudoitetuilla porteilla.

 

Ensimmäiset vangit tuotiin leiriin vuonna 1923: poliittisia vankeja, entisiä valkoisia upseereja, Kronstadtin kapinaan osallistuneita, vastavallankumouksellisia, kulakkeja ja ”NEP-miehiä” (NEP eli Новая экономическая политика, Novaja ekonomitšeskaja politika eli ’Uusi talouspolitiikka’), jotka olivat onnistuneet rikastumaan keinottelulla ja salakaupalla käyttäen hyväkseen Leninin luomaa uutta talouspolitiikkaa. Leirille joutui myös kaikenlaisia rikollisia eli shpanoja, viinan ja kokaiinin myyjiä, korttihuijareita, sosiaalisesti haitallista ainesta.

Bolševikkien luokkaviha ei rajoittunut vain talonpoikiin, vaan suuntautui myös kansan älymystöön, jonka henkinen voima katsottiin uhaksi bolševismin vallalle.

Monet vangeista olivat tunnettuja, tiedemiehiä ja akateemikkoja, teologeja, filosofeja, kirjailijoita, taiteilijoita. Eräs heistä oli kielitieteilijä Dmitry Sergejevich Lihatšov, joka pidätettiin vuonna 1928 epäiltynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Piloillaan Lihatšov oli syyllistynyt arvostelemaan venäjän kielen oikeinkirjoitusreformissa tehtyä ortografista uudistusta, jonka myötä muun muassa varhaiskyrilliseen kirjaimistoon kuulunut ѣ-merkki eli ”jat” poistettiin tarpeettomana käytöstä, ihan vaan ilakoidakseen reformin kustannuksella.

Lihatšov oli ensin vankilassa kuusi kuukautta ja sitten, ilman oikeuden tuomiota, viisi vuotta karkotuksessa Solovetskissa. Siellä hän omien sanojensa mukaan tutki ”rikollista folklorea”. Tiedemies kun oli, Lihatšov kirjoitti artikkelin korttipeleistä ja rikollisista sekä tallensi varkaiden käyttämää slangia, josta myöhemmin julkaisi tieteellisiä artikkeleita.

Dmitri Lihatšov osallistui Vienanmeren-Äänisen kanavan eli niin sanotun Stalinin kanavan rakentamiseen. Vapauduttuaan hänestä tuli maailmanlaajuisesti tunnettu ja arvostettu tiedemies, joka selvisi Leningradin piirityksestä. Lihatšov kuoli vuonna 1999 saavutettuaan 92 vuoden iän.

Alkuaikoina vankileirin kuri ei ollut kovin tiukka. Kun vankilan johto yritti kiristää sitä, eivät vangit totelleet. Joulukuussa 1923 kuusi vankia ammuttiin. Vankien olot vaikeutuivat ja joukkoteloitukset lisääntyivät.

Muistolaatta, jossa venäjänkielistä tekstiä.
Kaikkiaan 1 111 Solovetskin vankia surmattiin ampumalla Sandarmohissa syksyllä 1937 neljän päivän sisällä.

Solovetskin vankileiristä tuli malliesimerkki, jossa kehitettiin uusia toimintatapoja valvontaan, väkivaltaan, vankien säilyttämiseen, normeihin, ruoka-annoksiin ja vankien rankaisemiseen ja alistamiseen. ”Solovki”-nimestä tuli synonyymi joukkotuhoamiselle.

Yksi tiukan kurin arkkitehdeista oli Naftali Frenkel, vuonna 1923 kiinniotettu ja sittemmin Solovetskiin tuotu salakuljettaja, ehkä odessalainen, ehkä unkarilainen teollisuusmies, kuten Popovin saarelta karannut S. A. Malsagov kirjoittaa Helvetti Vienanmeressä -teoksessaan. Saarelle tultuaan Frenkel tajusi vankien työn tehottomaksi ja näki tilaisuutensa.

Frenkel pääsi päällystön suosioon, kun hän rakennutti miesjoukolla täisaunan vuorokaudessa, kaksi ja puoli tuntia ennen määräaikaa. Työn kun oli arveltu vievän jopa 20 päivää. Piiskana oli joutuminen eristysvankeuteen Sekirnaja-vuoren karhukoppiin (ja lähes varmaan kuolemaan), mikäli asetettu määräaika ylittyisi.

Syntyi ajatus käyttää vankeja taloudellisiin tarkoituksiin, valtiolla kun oli kunnianhimoisia suunnitelmia, mutta tyhjä kassa. Frenkel kehitteli Gulag-leirien säälimättömän pakkotyöjärjestelmän. Frenkel itse päätyi Stalinin kanavalle rakennustyön johtajaksi ja myöhemmin valtakunnallisen radanrakennuksen päähallinnon johtajaksi. Työvoima eli vangit kaivoivat kanavan käytännössä ilman työkaluja.

 

Saaren korkein kohta on Sekirnaja-vuori, jonne 1860-luvulla perustettiin Voznesenski-skiitta kivikirkkoineen. Gulag-leirien aikaan Sekirnajan kirkkoon eristettiin vankeja. Eristyshuoneessa oli kova kuri, vankeja kidutettiin ja ammuttiin hengiltä. Sekirnajalla suoritettiin vankien joukkoteloituksia.

Vuosina 2005–2006 kirkon läheisyydessä tehtiin kaivauksia, joista heidän ruumiitaan löydettiin. Löydöt teki historiantutkija Juri Dmitrijev, joka on selvittänyt myös Sandarmohin joukkohautojen salaisuudet ja jota valtaapitävät pelkäävät. Rohkeudestaan ja halustaan etsiä totuutta Dmitrijev saa maksaa, hän istuu parhaillaan jo kertaalleen vapautettuna uudelleen tutkintavankeudessa, tekaistuilta tuntuvista syistä syytettynä.

Gulagin aika oli vandalismin aikaa. Luostarin rakennukset kokivat kovia ja niitä häväistiin. Esimerkiksi Sekirnajan alakirkon freskot peitettiin valkoisella maalilla, ikonostaaseja revittiin alas, hylättyjä ikoneja lojui kaikkialla. Alttarin yläpuolella ennen riippunut Kristuksen kuva oli poistettu ja sen tilalla oli Leninin kuva. Luostarin perustajien Savvatin ja Zosiman pyhäinjäännökset pantiin esille saarelle perustettuun uskonnonvastaiseen museoon, kunnes ne vuonna 1939 vietiin turvaan.

Tiilistä rakennettu holvi, jossa maalattia.
Valtavista kivenlohkareista rakennettuun muuriin rakennettiin vankityrmiksi sellaiset kasematit, ettei niistä ollut mitään pakomahdollisuuksia.

 

Gulagin vankiloita oli eri puolilla saaristoa: pääsaarella, Hanhisaarella, Muksalmassa, siirtoleireissä mantereella. Naisvangit majoitettiin kremlin ”naisten rakennukseen”, raskaaksi saatettuja lähetettiin Jänissaarelle.

Vangeilla teetettiin raskasta työtä epäinhimillisissä olosuhteissa. He joutuivat usein vartijoiden mielivallan kohteiksi: työtä oli tehtävä vähäisissä vaaterääsyissä ja tuohikengissä jopa kovilla talvipakkasilla ja syvässä lumessa. Päivänormit oli täytettävä.

Osa maanpakoon karkotetuista tiedemiehistä oli onnekkaampia, muutamat heistä pääsivät jatkamaan kasvitieteellisiä tutkimuksiaan saarella sijaitsevassa kasvipuutarhassa. Se sijaitsi Makarioksen erakkolassa, joka oli perustettu 1822. Alueella vallitsi erityinen mikroilmasto ja niinpä 1800-luvun puolivälissä siellä alettiin kasvattaa mantereelta tuotettuja harvinaisia kasveja.

Ruumiillisia rangaistuksia jaettiin mitä vähäisimmästä syystä. Vangeille saatettiin määrätä esimerkiksi paikallaan seisomista alastomana turvesuon laidalla, hyttysten syötävänä tai kyyköttämistä alusvaatteisillaan kapeilla parruilla kylmissä rangaistusselleissä. Vanki saatettiin myös sitoa vaateettomana tukkiin ja heittää tukki vyörymään alas Sekirnajan rinteitä.

Vankien makuutilat olivat vailla lämmitystä, heitä makuutettiin alastomina. Pysyäkseen lämpiminä he nukkuivat kiinni toisissaan. Usein aamulla huomattiin, että laitimmaisina olleet nukkujat olivat paleltuneet kuoliaiksi.

Muutaman kilometrin päässä Sekirnajan vuorelta sijaitsee Savvatjevon skiitta, jota on viime aikoina kunnostettu. Alue ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi avoinna kävijöille.

Paikkaa, jossa Savvati, toinen luostarin perustajamunkeista, asui ja kilvoitteli, kutsutaan Savvatjevoksi. Vuosina 1937–1939 Savvatjevossa toimi vankila. Vangit tekivät rankkoja metsätöitä, monet heistä kuolivat. Vuosina 1942–1945 saarella toimi Solovetskin merisotakoulu, jonne eri puolilta Neuvostoliittoa tuli nuoria, 14–15-vuotiaita orpopoikia oppimaan merenkulun taitoja. Yksi jungmannikouluista toimi Savvatjevossa. Oppilaita asutettiin maakuopissa, jotka he itse joutuivat kaivamaan, tila kun ei muuten riittänyt.

Koulusta valmistui kaikkiaan 4 000 merimiestä, jotka palvelivat merivoimissa. Heistä runsaat 1 000 menetti henkensä.

Monet vangit yrittivät paeta epäinhimillisiä olosuhteita itse kyhäämillään lautoilla tai veneillä. Mantereelle päästyä edessä oli vielä satojen kilometrien matka tarvottavana jalan läpi tiheiden metsien ja upottavien soiden, peläten kiinni jäämistä.

Yksi Solovetskin saarelta poispääsyä halunnut oli arkkimandriitta Feofan, joka 1660-luvulla matkasi Moskovaan, tavoitteenaan tavata patriarkka Nikon, joka juuri oli joutunut tsaarivallan epäsuosioon. Feofan vangittiin ja lähetettiin Solovetskin vankilaan.

Feofan päätti paeta. Hän ymmärsi, että mantereelle saavuttuaan hän joutuisi karjalaisten kanssa tekemisiin ja laati siksi karjala-venäjä-sanakirjan. Sanakirja oli ensimmäinen karjalan kielen sanakirja ja siinä oli kaikkiaan 80 sanaa.

Feofan pakokumppaneineen haaksirikkoutui ja hukkui. Kielitieteilijöiden onneksi sanakirja oli jätetty luostarin kirjastoon, josta petroskoilainen kielentutkija Irma Mullonen on sen sittemmin löytänyt. Mullosen mukaan sanakirjan murretta on vaikea tarkkaan määritellä, lähinnä se on nykyistä Tunkuan murretta.

SLON-hallinnon mukaan vuosien 1926–1927 aikana kaikkiaan 200 vankia pakeni Solovetskin vankileiristä, heistä 188 Kemissä olleesta siirtoleiristä ja 12 Solovetskin saarilta. Kemistä paenneista 145 saatiin kiinni, saarilta lähteneistä ei yhtään.

Kivikirkko, vierellä tiilinen iso rakennus.
Vuosina 1857–1860 rakennettiin Savvatjevon skiittaan kivikirkko muistoksi voitosta englantilaisia sotalaivoja vastaan Krimin sodassa. Tiilirakennus on rakennettu vuosina 1886–1890 munkeille.

 

Yksi Solovetskin vankileirin siirtoleireistä sijaitsi Kemin lähettyvillä Popovin saarella (suomeksi Papinsaari). Sieltä Juri Bessonov, henkivartiokaartin rakuunarykmentin entinen kapteeni ja aatelinen, jota syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta, pakeni vuonna 1925 jalan Suomeen. Pakomatka yhdessä neljän muun karkurin kanssa kesti kaikkiaan 35 päivää.

Bessonov oli kiertänyt kaikkiaan 26 vankilaa Pietarin ja Arkangelin välillä, ollut välillä Pietarissa vapaanakin kuusi kuukautta, mutta joutunut uudelleen vankilaan, saanut kuolemantuomion, joka muutettiin viideksi vuodeksi vankeutta Solovetskissa. Sen jälkeen odotti seuraava oleskelu Narymin seuduilla, sillä tapana oli lähettää rangaistuksensa kärsineet karkotukseen määräämättömäksi ajaksi uuden hallintojärjestelmän sopeuttamisohjelman mukaisesti. Kotiseudulle ei ollut paluuta.

Popovin saarella hän sai kauheuksista tarpeekseen, Solovetskissa ”yhdistyivät onnistuneesti kuolemantuomion uhka, täydellinen epätietoisuus tulevaisuudesta, ero muusta maailmasta ja läheisistä ja hirvittävä kylmyys ja nälkä”.

Bessonov muutti pakonsa jälkeisenä vuonna Pariisiin ja kirjoitti vuonna 1928 kokemuksistaan kirjan 26 vankilaa ja pako Solovetskista.

Myös yksi Bessonovin pakokumppaneista, S. A. Malsagov, joka oli tuomittu vehkeilystä valtiota vastaan, kirjoitti vankilakokemuksistaan kirjan Helvetti Vienanmerellä.

Vuonna 1928 julkaistiin alun perin Pariisissa ja myöhemmin muutamissa muissa maissa, kuten Suomessa, suomalaisen Boris Cederholmin teos Punainen painajainen. Kuvia ja kokemuksia Neuvostomaasta. Cederholm oli suomalainen Venäjän keisarillisessa laivastossa palvellut kapteeni ja liikemies, joka kirjoitti kuvauksen kokemuksistaan Neuvosto-Venäjän vankiloissa ja Solovetskin vankileirillä vuosina 1925–1926.

Cederholm oli viettänyt useita kuukausia Pietarissa päästäkseen tekemään sopimuksen edustamansa eteläamerikkalaisen parkitusaineita valmistavan yrityksen puolesta neuvostohallituksen kanssa. Neuvottelut venyivät, eteläamerikkalainen maa ei tunnustanut Neuvostoliittoa, Cederholm sotkettiin erääseen naurettavaan salakuljetusjuttuun, jossa hänellä ei ollut osaa eikä arpaa, ja pidätettiin epäiltynä vastavallankumouksellisuudesta.

Cederholmia kuulusteltiin kuukausien ajan Pietarissa vangittuna kammottavissa olosuhteissa. Lopulta, vaikka päätös hänen vapauttamisestaan oli jo Suomen hallituksen myötävaikuttamana tehty, Cederholm lähetettiin Solovetskin vankileirille, ensin lyhyeksi aikaa Kemin siirtoleirille Popovin saarelle ja sitten Solovetskin saarille.

Luetteloimisen jälkeen vangit vietiin entiseen Ylösnousemuksen tuomiokirkkoon, johon helposti olisi mahtunut 1 500 rukoilijaa. Kasarmiksi muutetun kirkon seinäkuvat oli töhritty kalkkivärillä peittoon ja lattialle asetettu höyläämättömästä laudasta kyhätyt pukkisängyt. Temppelissä asui 850 likaista ja rääsyistä vankia.

Ikonostaasi oli revitty alas ja sen tilalle oli pystytetty lautaseinä, jonka takana osa vangeista majoittui, Cederholm heidän mukanaan. Yksi gulagin iskulauseista ”Työ vahvistaa ihmisen sielua ja ruumista” oli kirjoitettu kirkon seinään.

Heti kun joukko, jonka mukana Cederholm oli tuotu, oli heittänyt tavaransa lavitsoille, tuli komento lähteä turpeennostoon viiden kilometrin päähän kremlistä. Työmaalle raahauduttiin nälkäisinä, väsyneinä ja palelevina. Kun lumi uhkasi tulollaan, komennettiinkin heidät nostamaan suolle laitetut kiskot ja siirtämään ne kuten myös rautaiset kuljetusvaunut pois talven alta. Ilman työkaluja, paljain käsin, kämmenet verillä.

Eräänä päivänä Cederholm määrättiin ryhmään, jonka tehtävänä oli yövuorossa vetää tukkeja pois järvestä. Ilman keksejä, köysiä tai mitään työkaluja, paksuja, niljakkaita tukkeja, jotka piti kuljettaa sahalaitokselle.

Cederholmin mukaan Solovetskissa oli tuolloin noin 8 500 vankia. Vangit elivät ”saastassa, alhaisuudessa, nälässä ja kylmässä”. Keripukki ja syöpäläiset olivat yleisiä vaivoja. Peseytymismahdollisuudet olivat käytännössä olemattomat, tarjolla oli torilla sijaitseva kaivo ja peseytyminen purevassa säässä.

Ruokaa ei ollut riittävästi, se oli pääasiassa vastenmielistä, siivottomassa keittiössä pilaantuneesta turskasta valmistettua keittoa ja tattaripuuroa. Useilla vangeilla ei ollut ruokailuvälineitä ja he söivät käsin. Keripukki ja syöpäläiset olivat yleisiä vaivoja.

Osa vangeista sai vastaanottaa säännöllisesti raha-apua ja ruokatarvikkeita sekä muita hyödykkeitä omaisiltaan. Saatu avustus jaettiin huonetovereiden kesken, huonommassa asemassa olevia vankeja avustettiin.

 

Oltuaan kuutisen viikkoa Solovetskin vankileirillä Cederholm sai määräyksen mennä tapaamaan kremlin päivystäjää. Hänen käskettiin kerätä tavaransa ja hypätä Gleb Boki -nimiseen laivaan, jonka köysiä jo irroteltiin. Hänet lähetettiin Kemiin ja edelleen Pietariin toimitettavaksi.

Kemissä Cederholm vielä joutui pinoamaan halkoja. Neljäntenä päivänä hän vilustui ja joutui sairaalaan kahdeksaksi vuorokaudeksi.

Lotinanpellon asemalla junaan ahdettiin joukko karjalaisia talonpoikia, joita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta. Vanhoja, rehellisiä kansanmiehiä. Cederholm antoi yhdelle ukoista paidan ja huopasaappaat, eikä kiitoksista ollut tulla loppua.

Joulukuun 24. päivää vasten yöllä vuonna 1925 Boris Cederholm herätettiin Spalernajan vankilassa. Hän oli vapaa!

Muurin takana näkyy kirkko ja rakennusten kattoja.
Luostarin gulagin kaudella tuhottujen ja sittemmin hoitamatta olleiden rakennusten kunnostaminen on loputon työ.

Bessonovin, Cederholmin ja Malsagovin julkaisut, kuten muutamat muutkin gulagin kauheuksista kertoneet teokset, aiheuttivat aikoinaan kansainvälisen skandaalin, jota peittelemään Solovetskiin lähetettiin kirjailija Maksim Gorki vuonna 1929.

Gorki, joka muuten saapui Solovetskiin samalla Gleb Boki -nimisellä laivalla, joka vei Boris Cederholmin nelisen vuotta aikaisemmin vapauteen gulagin punaisesta helvetistä, antoi mairittelevan kuvan näkemästään – olihan kaikki ikävä naamioitu – ja Bessonovin ja muiden paljastuksia tehneiden kirjat katosivat monien kirjastojen hyllyiltä.

Gleb Boki -laiva oli saanut nimensä pohjoisten vankileirien hallinnollisena päällikkönä toimineen moskovalaisen tshekistin mukaan. Gleb Boki oli hyvän sivistyksen saanut jyrkkä kommunisti, jolla oli ”julmuuden ituja luonnossaan”.

Vuosien 1937–1939 Stalinin ajan terrorin puhdistukset ylsivät Solovetskiin saakka. Nikolai Ivanovitš Ježov, joka oli nimitetty sisäasiain kansankomissaariksi NKVD:n johtoon 1936, johti terrorikampanjaa. Poliittinen oppositio oli kukistettava. Ježov määräsi 1 200 Solovetskin vankia tapettavaksi.

Kun luostarisaaren gulagilla ei ollut kokemusta mittavien massateloitusten toteuttamisesta, päätettiin ne toteuttaa mantereella. Valtion turvallisuuspäähallinto, GUGB, lähetti elo-syyskuussa 1937 10. divisioonansa operatiivisen ryhmän valitsemaan teloitettavat, kaikkiaan 1 116 Solovetskin vankia.

Valittu ryhmä kuljetettiin Kemin kautta Karhumäkeen. Lokakuun 27. ja marraskuun 4. päivän välisenä aikana 1 111 Solovetskin vankia ammuttiin Sandarmohissa.

 

Sanotaan, että Solovetski paljastaa salaisuutensa kävijöille vähitellen. Sen historialliset kerrostumat ja monenlaiset kasvot ovat kuin sipuli, jota kuoritaan kerros kerrokselta. Olimme olleet veljeni ja kahden kälyni kanssa ensimmäisen kerran saarella vuonna 2012. Sieluni palasi siltä matkalta kaksi viikkoa jälkeeni. Kuusi vuotta myöhemmin erityisesti Solovetskiin liittynyt pahuus kosketti syvältä ja mietin sitä joka päivä.

__________________

Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

Lähteet

  • 26 vankilaa eli pako Solovetskista. Juri Bessonov. 1928.
  • Helvetti Vienanmeressä. Neuvosto-vankila kaukaisessa pohjolassa. A. S. Malsagov. 1926.
  • Punainen painajainen. Boris Cederholm. 1929.
  • S.L.O.N. Solovki Camp and Prison in 1923–1939. History. Documentation. Executioners. Victims.

 

Noin 100 000 vangin saari eristyksissä

GULAG (Главное управление лагерей, ГУЛаг, Glavnoje upravleni-je lagerei) tarkoittaa leiriasioiden keskusvirastoa, kun taas sana gulag tarkoittaa yksittäistä leiriä. GULAG oli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin osa, joka hallinnoi ojennustyöleirejä.

Gulag eli vankileirien saaristo oli yli 10 000 leirin ja sivuleirin kokonaisuus, joka vuosikymmenien kuluessa levittäytyi kaikkialle ympäri Neuvostoliittoa. Varsinainen gulag sai alkunsa Solovetskin luostarisaarilta Vienanmereltä, minne siirrettiin vankeja 1920-luvun alusta lähtien.

Solovetskin saari sijaitsee noin 60 kilometrin päässä mantereelta, ja on lähes täysin erityksissä mantereesta kolme neljäsosaa vuodesta.

Gulag-kauden vankien todellista määrää ei tunneta, mutta heitä oli paljon ja kaikkialta. Kaukasiasta, Keski-Aasiasta, talonpoikia Venäjän ja Ukrainan kylistä, kollektivisoinnin uhreja, pappeja, jotka oli karkotettu kaupungeista, syyttöminä tuomittuja.

Jokainen poliittinen muutos toi lisää vankeja saarelle.

 

Leiri toimi Solovetskin saarella aina vuoteen 1939 saakka, jolloin saaret, leirin rakennukset ja huoltotilat annettiin Pohjoiselle laivastolle. Vangit siirrettiin Vladimirin ja Orlovin vankiloihin ja muut leiriläiset Pohjoisen meritien kautta Norilskiin.

Leirin lakkauttamiseen mennessä vankeja oli ollut ehkä 100 000, joista noin puolet menehtyi. Kukaan ei tiedä tarkalleen.

Munkit palasivat Solovetskin luostariin vuonna 1990. Vuonna 1992 Solovetski lisättiin UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon.

Saarella on nykyisin leirin historiasta kertova näyttely, menneisyyttä ei haluta piilottaa.

Tunnetuin Gulagista kertova teos on Aleksander Solženitsynin järkälemäinen pääteos Vankileirien saaristo. Sen julkaiseminen johti kirjoittajan maastakarkotukseen ja kansalaisuuden menettämiseen.

__________________

Teksti: Eeva-Kaisa Linna

 

Lisätietoja matkasta

  • Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
  • Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
  • Matkamme vaiheista kerrotaan lisää juttusarjan seuraavissa osissa, jotka julkaistaan lauantaisin keväällä 2023.
  • Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.

Hyödyllisiä linkkejä

Lue nämäkin:

Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille

Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille

Kuva: Taiteilija Sanna Hukkanen on luonut kokemuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa upean sarjakuvateoksensa Taiga. Kuvaaja: Kerttu Matinpuro Sanna Hukkasen muhkea sarjakuvateos Taiga on omaelämäkerrallinen matkapäiväkirja. Se tuo elävästi ja...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.