Paluu Solovetskiin

KUVA: Matka lentokentältä kremlille on lyhyt ja taittuu helposti jalan. (Kuvaaja Tapani Kaukoniemi)

Juttusarja, osa 4: Legendaarinen matkamme veljeni ja kahden kälyni kanssa Pietarista Arkangeliin ja sieltä Solovetskiin ja Jyskyjärvelle vei meidät vuosi sitten uudelleen Solovetskin saarelle, jonne olimme yhdessä matkanneet vuonna 2012. Isoisäni Iivo Kaukoniemi oli kulkenut saman reitin vuonna 1916 matkallaan ensimmäiseen maailmansotaan tsaarin armeijassa, tosin päinvastaisessa järjestyksessä. Solovetskia on usein kutsuttu pyhyyden ja pahuuden saareksi. Pyhyyttäkin on alati uhattu.

Kronikoiden mukaan Solovetskin luostarin perustivat 1400-luvulla munkit Savvati ja Herman. Savvati oli kerrotun mukaan alun perin Valkeajärven Kirillovin luostarin munk-ki, joka hakeutui Valamoon etsimään rauhaa asumansa luostarin humusta. Savvati jätti Valamon etsiäkseen ”äänettömyyttä”. Hän tapasi Uikujoen suistossa kaltaisensa Hermannin, jonka kanssa yhdessä he asettuivat Solovetskin saaren Sekirnaja-vuoren juurelle.

Savvati ja Herman karkottivat paikallisen väestön ja ryhtyivät asuttamaan saarta. Kului kuusi pitkää erakkovuotta, joiden jälkeen Herman matkusti mantereelle hankkimaan elintarvikkeita ja erilaisia välineitä. Yksin jäänyt Savvati tunsi kuolemansa lähestyvän, päätti purjehtia mantereelle ja menehtyi Uikujoen suistossa olevassa pienessä kappelissa, jonka viereen hänet haudattiin.

Savvatin kuoltua Herman kierteli luos-tareissa etsien kumppania, jonka kanssa voisi jakaa elämänsä saarella. Savvati kohtasi karjalaiseksi sanotun Zosima-nimisen munkin, jonka kanssa alkoi palvella Jumalaa. He rakensivat itselleen keljat ja ryhtyivät asumaan niissä. Vähitellen väkeä kerääntyi lisää, ja saarelle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen muistolle pyhitetty kirkko.

Solovetskin luostari pääsi alusta alkaen Novgorodin ja hallitsijoiden suosioon, joka kesti usean vuosisadan ajan. Novgorodin todellinen hallitsija, posadnikan (pormestari) vaimo Marfa Boretskaja, ylimysnainen, lahjoitti luostarille kaikki omistamansa Suma-joen lähistöllä sijaitsevat viljelymaat, niityt ja kalavedet.

Tämä tapahtui 1400-luvulla igumeeni Filipin aikoina. Luostarin hyvinvoinnin tukeminen loi hyvän suhteen maallisen ja henkisen voiman välille: kansa pysyi tyytyväisenä ja vallanpitäjät hallitsivat ihmismieliä.

Monastyrski-laiturilla on Preobrazhenski-hotelli (gostinitsa Preobrazhenskaja), jossa aikoinaan majoittuivat aatelissäädyn edustajat. Restaurointi on meneillään, mutta valitettavasti taulussa ei kerrota odotettua valmistumisaikaa, eikä tosin sitäkään mihin käyttöön rakennusta kunnostetaan. Oletettavasti hotelliksi.

 

Maanviljelijät joutuivat maksamaan luostarin omistamista maista kymmenyksen sadosta veroina. Ilmaston vuoksi pohjoisten alueiden sadot olivat kuitenkin niukkoja, joten luostari peri veronsa rahana. Laihoina vuosina, kun maanviljelijät eivät pystyneet maksamaan verojaan, he menettivät viljelysmaansa luostarille.
Saamatta apua muualta he joutuivat menemään rengeiksi luostariin pelkällä ruokapalkalla. Luostari sai silloin positiivista mainetta siitä, että se auttoi nälkää näkevää maaseutuväestöä suuressa hädässä.

Solovetskin luostari omisti 1600-luvulla 5 000 talonpoikaa eli maaorjaa.

Solovetskin luostari, manasteri, oli Vienan ristirahvaalle uskonnollisten toiveiden matkakohde, kuten oli Valamo rakas käyntipaikka Laatokan karjalaisille, mutta kävijöitä riitti kauempaakin.

Jo mereltä katsottuna Solovetskin luostari teki, kuten tekee tänäkin päivänä, kävijöihin lähtemättömän vaikutuksen. Luostarin vauraus poikkesi suuresti Venäjällä yleisesti vallitsevasta köyhyydestä. Kirkkojen upea koristelu ja messujen satumainen loisto vahvistivat tunnetta luostarin suurenmoisuudesta.

Venäjän hallitsijat ymmärsivät luostarin roolin yleisesti ja myös sen merkityksen paikalliselle väestölle. Hyvä suhde luostariin sai aikaan sen, että maallinen ja henkinen voima kohtasivat. Näin varmistui, että kansa pysyi tyytyväisenä, ja vallanpitäjät hallitsivat ihmismieltä.

Pyhiinvaeltajat tekivät Solovetskin luostarista kiinnostavan vaelluskohteen. Luostarin saavuttaminen on mahdollista vain sulan veden aikana, toukokuulta lokakuulle. Talven ajan saaret ovat usean kilometrin etäisyydelle jään saartamat ja luostari täysin eristyksissä muusta maailmasta. Matkat merellä olivat vaarallisia, moni menetti henkensä.

Pyhiinvaeltajia tuli Solovetskiin tulvimalla kaikkialta Venäjältä heti, kun kevät sulatti jäät. Vivi Vuoriston mukaan Kemistä ostettiin tai vuokrattiin suuri merivene, karpasso (karpaso), johon mahtui 15–20 henkeä. Aavalla merellä soudettiin tuntikausia ja viimein matkalaiset saavuttivat luostarin loiston.

Manasterissa asuttiin kolme päivää vierasmajassa ilmaiseksi. Ohjelmana oli kirkoissa kierteleminen, osallistuminen jumalanpalveluksiin ja rukoileminen pyhien haudoilla. Osa vierailijoista aterioi veljestön kanssa trapesassa, osa köyhää joukkoa varten rakennetuissa lisäruokatiloissa.

Pyhä kuva tervehtii luostarin sisäpihalle saapuvaa pääportin yläpuolella.

 

Vuonna 1861 luostari rakensi Vera-nimisen höyrylaivan ja myöhemmin pari lisää. Säännöllinen liikenne luostariin oli mahdollinen kaksi kertaa viikossa. Matka Arkangelista kesti 17 tuntia, Kemistä noin kolmanneksen siitä. Matkan hinta ei ollut halpa, keskimäärin 2 ruplaa 80 kopeekkaa aikana, jolloin lehmä maksoi 2–3 ruplaa.

Ensin tulivat etäisimmät kävijät, Uralilta ja Etelä-Venäjältä kotoisin olevat, ehtiäkseen kesätöille kotiinsa. He olivat useimmiten köyhiä ja heidät sullottiin laivaan kuin sillit tynnöriin, välikannelle ja ruumaankin. Myrskysäällä suljettiin luukut ja matkan teko kannen alla oli varsin epämukavaa.

Köyhät pyhiinvaeltajat maksoivat matkansa työnteolla ja heidät sullottiin luostarissa jopa 50 hengen huoneisiin, vieläpä lattialle. Työläisille (трудник) oli tarjolla monenlaista työtä luostarin ylläpidossa: kalastusta, leipomista, siivousta, puusepäntöitä. Arkangelista, Vologdasta, Novgorodista, Kostromasta, Permistä ja Karjalasta tulleet miehet oppivat monet taitonsa saarella ja saivat siitä todistuksen, josta jälkeläiset ovat voineet olla ylpeitä.

Myöhemmin kesällä saapuivat rikkaammat. He matkustivat ensimmäisessä luokassa ja heidät sijoitettiin luostarissa hienoihin hotelleihin.

 

Solovetski kiinnosti myös ryöstelijöitä. Santeri Ivalo kuvaa, kuinka Juho Vesainen jo lapsuudestaan saakka oli kuullut monenmoisia kummallisia ja tarumaisia kertomuksia tästä vanhasta, mahtavasta luostarista, sen äärettömistä rikkauksista, sen komeuksista, sen kalleuksista ja sen suuresta, isännöitsevästä vaikutuksesta kaikkiin Vienanmerta ympäröiviin seutuihin.

Isänsä kertomaan mukaan juuri tuo luostari oli se ahjo, josta karjalaisten hyökkäykset Pohjanmaalle olivat johtuneet. Luostari tahtoi laajentaa valtaansa ja uskonnon vaikutusalaa. Jo nuoresta Vesainen oli haaveksinut päästäkseen kerran musertamaan tuon kuuluisan pesän.

Hävitettyään Petsamon luostarin Vesainen suuntasi kohti Solovetskin (Solovetin) luostaria, jonka kullasta kiiltävät kirkot hän halusi hävittää ja jonka asukkaat, munkit ja papit hän tappaisi tai sirottaisi menemään kaikkeen maailmaan.

Vain kappale saaristoa ja pari peninkulmaa meren selkää erotti hänet enää luostarista. Vaan sitten Vesaisen joukot saivat kuulla, että Ahma, karjalaisten heimopäällikkö ja Vesaisen suurin vihollinen, oli lähtenyt kohti Pohjanmaata. Vesainen päätti kääntää veneensä ja palata kotiansa puolustamaan.

Tsaari Iivana Julman aikaan perustettiin valtion vankila ja ihmisiä alettiin tuomita maanpakoon Solovetskin luostariin. Solovetskin saarella oli neljän vuosisadan aikana, 1500-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun valtion ainoa virallinen rangaistusvankila. Vankeja tuomittiin maanpetoksesta, varkauksista, jumalanpilkasta. Ensimmäiset vangit olivat luostarissa jo ensimmäisten puisten rakennusten aikana. Munkeista tehtiin vanginvartijoita.

Kun luostaria rakennettiin kivestä, rakennettiin sen muureihin vankityrmiksi sellaiset kasematit, ettei niistä ollut mitään pakomahdollisuuksia, ja ettei ”noihin elävien ruumisarkkuihin myöskään Jumalan valo yltänyt”.

Mahtava novgorodilaistyylinen torni on yksi kahdeksasta, jotka ovat osa 1 200 metrin pituista kivimuuria. Muuri on seitsemän metriä leveä ja kymmenen metriä korkea. Se on rakennettu valtavista kivistä ja sitä on myöhemmin täydennetty luostarin oman tiilitehtaan tiilillä. Portteja on kaikkiaan seitsemän.

Vankilatoiminta lakkautettiin vuonna 1903. Kaikkiaan 316 henkilöä oli ollut vangittuna Solovetskin vankilassa 350 vuoden aikana.

Solovetski ei ole säästynyt siihen kohdistuneilta hyökkäyksiltä. Solovetskin munkit eivät hyväksyneet patriarkka Nikonin kirkkoreformia ja jopa kävivät aseisiin sitä vastustaessaan. Vuosina 1668–1676 käyty kapina koitui luostarin tragediaksi. Tsaarin sotajoukot valloittivat sen ja suurin osa kapinallisia teloitettiin.

Krimin sodan aikaan kesällä 1854 englantilainen sotalaivue lähestyi Solovetskin saaristoa. Kremliä pommitettiin ankarasti 10 tunnin ajan mutta luostari ei antautunut. Kiitollisena tästä tsaari Aleksanteri toinen lahjoitti luostarille kirkonkellon, joka tänäkin päivänä on sijoitettu kremlin sisäpihalle. Tosin, sen kauniin pinnan ovat gulagin kaudella turhautuneet vartijat ammuskelleet täyteen reikiä.

 

Solovetskin pääluostari sijaitsee Ison Solovetskin saarella, jonka pinta-ala on runsaat 310 neliökilometriä. Saariryhmään kuuluu myös viisi suurempaa saarta, Hanhisaari, Pieni ja Iso Muksalma sekä Pieni ja Iso Jänissaari. Eri puolilla saarta sekä ympäröivillä saarilla on skiittoja eli sivuluostareita kirkkoineen ja munkkien asumuksineen, pitkienkin taivalten takana.

Pääluostari sijoittuu saaren merenpuoleiselle ranta-alueelle, valtaisaan muurirakennelmaan eli kremliin. Sen sisällä on useita kirkkoja, kellotapuli, holvikäytäviä ja katettu, rakennusten ulkosyrjällä kulkeva käytävä, joka yhdistää rakennuksia toisiinsa.

Osa kaksi- tai kolmikerroksisista rakennuksista on tarkoitettu huoltotarkoituksiin: muonavarasto, keittiö, pesula, ikonimaalaamo, asevarasto, aarrehuone eli riisnitsa, veljestön peseytymistilat. Kirjastoa en kremlin pohjakartasta löydä, en tiedä mikä sen kohtalo on ollut sitten 1923 tapahtuneen tulipalon, jolloin luostari kansallistamisen kynnyksellä syttyi palamaan. Tai sytytettiin.

Matias Aleksanteri Castrén, Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori ja uralilaisten kielten tutkimuksen ja etnografian uranuurtaja ja Elias Lönnrot matkustelivat vuonna 1841 Lapissa. Sieltä matka jatkui toukokuussa 1842 Kemiin, Solovetskiin ja Arkangeliin ja edelleen samojedien pariin. Tosin Castrén jatkoi samojedikielen tutkimuksia ilman Lönnrotia, joka suuntasi kohti Aunusta.

Kemissä vierähti kelirikon vuoksi kokonainen kuukausi, kunnes viimein päästiin liikkeelle pyhiinvaeltajia kuljettavassa veneessä ”meritse Walkean Meren myrskyisten aaltojen yli” Solovetskin saarelle. 15 virstan päässä luostarista tuli jää vastaan ja saarelta jouduttiin hakemaan hevosia ja rattaita matkustajia kuljettamaan.

Odotellessaan jäiden lähtöä ja pääsyä Arkangeliin kaverukset kuluttivat viikon verran aikaa Solovetskin ”ylen määrin komeassa ja rikkaassa luostarissa”. Matka-kumppanukset lähtivät eräänä päivänä Anseroon (Solovetskin saaristoon kuuluvalle Hanhisaarelle) kolmen hevosen vetämässä ”troskissa”. Maantietä riitti 15 virstan verran. Kaverukset päätyivät pieneen, tuolloin asumattomaan kylään, jossa tapasivat Tverin kuvernementista kotoisin olevan, karjalaa puhuvan munkin.

Matka jatkui veneellä jäälohkareiden välissä taiteillen neljän virstan levyisen salmen yli Anseroon, jossa oli kaksi pääluostariin kuuluvaa pienempää luostarirakennusta, kivestä tehtyjä. Siellä he tapasivat keisarin entisen ”sivusajutantin” eräänlaisessa maanpaossa.

Kovin nöyränä vieraitaan palvellut Shumskij, luostarinimeltään Araktsejef, kertoi karkotuksestaan. Hänen päähänsä oli kerran pälkähtänyt viheltää ulos eräs Pietarin hoviteatterin näyttelijä. Tosin hän arveli, että karkotukseen oli vaikuttanut enemmän säädyttömyydet ja säännötön elämä.

Karkotus tarkoitti vapaita huoneita ja vapaata elantoa luostarissa sekä keisarin armosta myönnettyjä 100 ruplaa pankkiseteleitä kuukaudessa. Johan siinä saattoi olla vallan tyytyväinen elämäänsä.

 

Trapesa on valmistunut 1550-luvulla ja pinta-alaltaan lähes 500 neliömetriä, Venäjän luostareiden suurin yksipilarinen ruokasali. Ruokailemaan mahtuu ainakin 400 henkeä. Vanhoista kuvista voi todeta, että sali oli aikoinaan koristeltu runsain seinämaalauksin.

 

Oululainen lehtimies ja tutkimusmatkailija A. V. Ervasti teki tunnetun matkansa Venäjälle Karjalaan kesällä 1879, yhdessä kumppaninsa Hjalmar Basilierin kanssa. Erinomainen matkakirja kertoo kaksikon retkestä halki Vienan Karjalan, Solovetskin luostariin ja aina Arkangeliin saakka.

Kirjallaan Ervasti onnistui nostamaan Itä-Karjalan kysymyksen yhdeksi juonteeksi suomalaiseen kansallisuusaatteeseen, fennomaniaan ja itsensä heimoaatteen ja karelianismin isäksi.

Ervastin kertomus vierailusta Solovetskiin ja sen lyhyt historia olivat kauan lähes ainoita suomenkielisiä kuvauksia luostarista. Mainio tiedoiltaan ja kirjoitustavaltaan!

Ervasti matkasi Solovetskin saarelle Vienan Kemistä veneellä, jossa oli ”kuusi vaimonpuolista soutajaa ja perämies”. Vene oli vankkatekoinen karpaso, jonka ”peräpuolessa oli sylen levyinen katto”. Matkustajia oli kaikkiaan 15. Reitti kulki ensin Kemistä kaunista väylää, kapeahkoa merenlahtea ja saaristoa, kunnes saavuttiin autiolle merelle. Kulkua hidastivat sumu eli ”tumano” ja rankka sadekuuro.

Ervasti kiertelee luostarin kirkoissa, näky tuomiokirkossa on ”suorastaan masentava”. ”Seinät ovat yltympärinsä täynnä … maalauksia taivaansinisellä pohjalla, jotka esittävät tapauksia raamatusta, … lapsenmurha Betlehemistä, … Vapahtaja pesemässä opetuslasten jalkoja. … suunnattoman suuri Kristuksen kuva hopeisessa puvussa”.

Ervastin ongelma näyttäisi olleen se, että maalauksia ei näkynyt, koska ”silmiä tahtoi huikaista”. Niin paljon hohtivat kultaa ja hopeaa kaikki paikat kirkoissa.

Kremlissä olevat rakennukset ja kirkot olivat haastavia myös meille, ei siksi, että ne olisivat ”silmiä huikaisseet”, vaan siksi, että kaikkialla restauroitiin. Upeita kirkkomaalauksia näytettiin korvatun paperisilla vedoksilla, sielläkin missä edellisen kerran vieraillessamme oli ollut valmista.

Hienoja puukoristeita ja upeita messinkisiä kattokruunuja lojui pitkin lattioita, osin muovien alla, osin paksun pölykerroksen peittäminä. Kauniit tammiparketit olivat pääosin suojaamatta keskellä rakennustyömaata. Kulkijoiden turvallisuudesta ja arvaten myös restauroijien, oli huolehdittu huonosti, matkaaja sai kulkea missä tahtoi.

Solovetskissa oli Ervastin käynnin aikaan omia asukkaita viidensadan ja tuhannen välillä. Suosittu käyntikohde kun oli, vierailijoita riitti ”kahdenvertainen määrä”. Ervasti toteaa, että ”väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkot aivan täynnä niin kuin parhaimmilla markkinoilla”.

Jokainen luostarin vierailija sai aikoinaan ruokailla luostarin yhteisessä pöydässä kolmen vuorokauden ajan. Jos sinne ei halunnut mennä, piti tyytymän ”gostinnitsan” eli majatalon tarjontaan. Siellä taas ”ei voinut tilata mitään ravintoaineita paitsi kiehuvalla vedellä täytetyitä samovaareja teetä varten. Eväät piti siis itse kullakin olla muassa.”

Oli Solovetskillä Ervastinkin aikaan jo myymälä, muurin sisäpuolella pääportin vieressä. Sieltä sai ostaa 15–20 kopeekkaa maksavan rihman valkeita rinkeleitä, sellaisia, joita karjalaiset kaupittelivat Suomen markkinoilla. Kauppoja saarella on edelleen, on luostarin oma myymälä, jossa myydään kirjallisuutta, ikoneja, ristejä ja muita pyhiä esineitä ja ainakin yksi sekatavarakauppa, jossa myydään kaikenlaista viinaksista makkaraan.

Jo mereltä katsottuna Solovetskin luostari tekee kävijöihin lähtemättömän vaikutuksen. Luostarikirkkojen hopeisina välkehtivät kupolit kohottautuvat kohti taivasta. Jyhkeä kivimuuri ympäröi keskiaikaista luostarilinnoitusta eli kremliä. Siluetti on tuttu 500 ruplan setelistä.

 

Solovetski oli ensimmäisen ja toisen käyntimme välisenä aikana kovasti kaupallistunut, saarelle oli ilmestynyt ravintoloita ja kahviloita. Nyt ei enää varattu majapaikasta tietylle kellonlyömälle määrättyä ateriaa, vaan itselle sopivana ajankohtana istahdettiin mieluisaan pöytään ja valittiin haluttu ateria ruokalistalta. Ruokatarjonta oli varsin korkeatasoista.

Kaupallistuminen tai maallistuminen, miksi sitä nyt kutsuisin, minua ehkä hieman häiritsi. Toki oli mukava istahtaa halutessaan aterioimaan, sehän antoi vapautta aikatauluihin. Mutta silmääni kyllä pisti, kun luostarin alueella naiset kulkivat ilman hametta ja pään peittävää huivia. Ja helle kun oli, oli vaatetus osin niukkaa. Mark-kinatkin sattuivat samaan ajankohtaan, laulajia, tanssijoita ja kaiken tavaran kaupustelijoita oli eräs puistoalue täynnään.

Solovetski ei päästä minua helpolla. Venäläinen sanonta, jonka mukaan ihmisellä on kaksi elämää, yksi ennen Solovetskissa käyntiä ja toinen sen jälkeen, on niin totta. Olen kuullut muidenkin luostarissa kävijöiden niin todenneen. Ensimmäisestä käynnistäni saarella on nyt kulunut seitsemän vuotta, toisesta vuosi eikä kulu päivääkään, etten miettisi Solovetskiä. Haluaisin ymmärtää syvemmin luostarin hyvyyttä, sitä mikä on aina vetänyt pyhissä kävijöitä puoleensa.

Isoäitini Anna Kaukoniemi, omaa sukuaan Dorofejeff, oli nuorena tyttönä haaveillut käynnistä luostarissa 1900-luvun alkupuolella, mutta ”se meni höpinäksi”. Isoisäni Iivo Kaukoniemi, joka oli alkuperäiseltä nimeltään Ivan Mitrofanoff, kävi luostarin laiturissa ja näki pyhän portin kesäkuussa 1916. Hän oli matkalla 1. maailmansotaan, tsaarin alamainen kun oli.

__________________

Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

 

Fakta

• Solovetskissa toimi vankileiri vuosina 1923–1939.
• Vuosina 1942–1945 Solovetskissa toimi merisotalaivaston perustama laivapoikien koulu.
• Vuonna 1965 luostarin alueella aloitettiin konservointi- ja entisöintityöt, jotka jat-kuvat edelleen.
• Munkit palasivat Solovetskin luostariin 1990 ja Kristuksen Kirkastumisen tuomio-kirkossa pidettiin ensimmäinen jumalanpalvelus 70 vuoden tauon jälkeen. Solovetski lisättiin UNESCOn maailmanperintökohteiden joukkoon.

Lähteet

• Ikävä omia maita. Vivi Vuoristo. 1983 Matkalla Venäjän Karjalassa kesällä 1879. A. V. Ervasti. 2005
• Matkat 1828–1844. Elias Lönnrot. 1981 Solovetskin luostari. Venäjän historian peili. Raija-Liisa Pöllä. 1994 Solovetskin saaret, Spaso-Preobrazhenski Solovetski stavropigialny munkkiluostari. 2010
• Viena vieköön. Matka kalevalaiseen luontoon ja kulttuuriin. Harri Vasander et al. 2017

 

Lisätietoja matkasta

• Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
• Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
• Matkamme vaiheista kerrotaan lisää juttusarjan seuraavissa osissa, jotka julkaistaan lauantaisin keväällä 2023.
• Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.

Hyödyllisiä linkkejä

• Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 7–8/2019
• Raija-Liisa Mäkelän kirja Solovetskin luostari – Venäjän historian peili (KSS 2023) on saatavilla Karjalan Sivistysseuran kirjakaupasta
• Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta
• Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet alkaen numerosta 9-10/2021 ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa
• Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä tästä linkistä