Šajekuun lopušša Kalevalatalo-keškukšešša piettih kirjailijakerhon 100-vuotisjuhlalla omissettu vaštautumini. Uhtuon, myöhemmin Kalevalan kirjailijakerho oli peruššettu 1922 vuotena.
Vuosien mittah Kalevalan kirjailijakerhon jäšenet vanhettih, šiirryttih tuonilmasih. Pahakši mielekši heijän paikalla kenkänä ei tullun ta 1990-luvulla Kalevalan kirjallisuššeura lopetti oman ruavon. Nyt vain harvat ihmiset yritetäh šäilyttyä perintehie ta kirjuttua karjalakši tai šuomekši – šemmosie kalevalalaisie ollah Valentina Saburova, Paavo Lesonen (kuvašša), Alevtina Lesonen, Tatjana Semečkina.
Monta vuotta kirjailijakerhon johtajana oli Viktor Melentjev. Kerhon vuotispäivän kynnykšellä Viktor Mihailovič kerto omie muisselmie kerhon toiminnašta.
Kerhon parahie vuosie
Viktor Melentjev tuli kirjailijakerhoh yliopiston lopetettuo. Vuotena 1976 Yrjö Kallio mäni eläkkehellä, hiän oli kirjailijakerhon toiminnan järještäjänä ta Viktor tuli hänen tilalla.
Kirjallisuškerho oli kiintieššä yhteistyöššä piirilehen kera, šentäh kun šuomenkieliseššä painokšešša julkaistih kerhon jäšenien tevokšie. Šen ajan kirjuttajat käytih ankara kirjutuš- tahi toimituškoulu. Kerhošša šai kritikuija, šanuo omua mieltä, tarkistua ta panna lukusie huomautukšie šitä varoin, jotta kaikin tahottih parašta tulošta.
– Miun tehtävänä oli kerätä materialija ta tuttavuššuttua tekstilöih kerhon toisie jäšenie. Piti kaččuo, onko kirjutukšissa mitänih korjattavua, onko kirjutettu tovellisie tapahukšie. Još oli runoja, ni mie niise kačoin ta kirjutin omie huomautukšie. Kačella runojen tekstijä autto Veikko Pällini, hänellä oli runoilijan taito ta hiän anto hyvie neuvoja šiitä, mitein parempi korjata, alko pakinan Viktor Mihailovič.
Kerhon jäšeninä oltih Paavo Antipin, Anton Birkit, Darja Šahtarina, Veikko Pällini, Matti Pirhoni, nuorempie runoniekkoja etušti Anni Mäkelä. Niise oli šemmosie, ket eli Kalevalan ulkopuolella: Vuokkiniemeššä Mikko Remšu, Teppo Kirillov, Luušalmešša Matti Prohorov, Lempi Lyytini, Jyškyjärveššä Meri Gundireva, Kemissä Vasselei Mäkelä ta vieläi toisie. Hyö työnnettih toimitukšeh käsikirjutukšie ta kerhon johtajan tehtävänä oli kirjuttua huomautukšie ta poštin kautti työntyä jälelläh tekstit niijen korjattamista varoin.
– Meilä oli väkövie riitoja šanoista ta runoista. Korjata piti kaikki, mi oli pahoin kirjutettu, još oli keinotekosešti kekšittyjä šanoja tahi laušuntoja, kumpasie pakinoissa rahvahan šuušta et kuule. Oli loppušointuhuomautukšie, jotta ritmi olis hyvä, a još ken käytti kalevalamittaista tyylie, ni alkušointi pitäis olla, muistelou kerhon johtaja.
Kerhon kokomukših käytih ni Karjalan kirjailijaliiton jäšenet, esimerkiksi, Pekka Perttu (oik.).
Yleisö tarviččou lukomista muamonkielellä
Kerhon runoilijien kynän alta kaikešta rikenempäh ilmešty rakkahuštemaattisie tevokšie, a proosakirjuttajat oikein tykättih kirjuttua omamualaisien muisselmie.
– Kynäilijät tykättih kirjuttua ta yleisö lukie muisselmie, tavallisien ruatajien tarinoja, kertomukšie šovanaikasista tapahtumista, muatalouvešta, meččätöistä, niise oli ni kekšintöjä. Niistä myö keškuštelima kerhon kokoukšissa, vaikka niitä harvoin oli pietty, kerta-kakši vuuvvešša. Tiivisyhteyš oli Karjalan kirjailijaliittoh. Šiitä aina šai šuaha neuvuo konša keneltä. Muissan, jotta Antti Timonen, Pekka Perttu, Reijö Takala, Juakko Rugojev käytih vuosikokoukših. Hyö vajahuttih ta ken konša tuli. Paikalliseh lehteh otettih kaikki materialit, a još “Punalippuh” tahi eri kirjah julkaistavakši, ni valinta oli äijyä vuativampi. Julkaissa niitä vain ei piätettih jo kirjailijaliitošša Petroskoissa, šelittäy Viktor Mihailovič.
Šuurin oša kynäilijie kirjutti šuomekši, šentäh kun jokahini heistä kävi šuomenkielistä kouluo. Šamoin ni Viktor Mihailovič opaštu šuomenkieliseššä luokašša. Šilloin Irma Ivanovna Ahokas oli opaštajana, a koulun johtajana oli Ivan Aleksejevič Petrov.
– Karjalan kieltä käytettih vain još kirjutettih muisselmie, još pakauteltih vanhoja akkoja, šilloin dialogija kirjutettih karjalakši. Niissä olijista huomautukšista piti keškuššella pakauteltavan kera, jotta kaikki olis oikein korjattu. Vašta šen jälkeh šai julkaissa, koroštau Viktor Mihailovič.
Viktor Melentjev šanou, jotta lukijayleisö aina on tarvinnun karjalan- tahi šuomenkielistä lukomista, kumpasen teemana on oma mua ta šen ihmiset. A tavallisina kynäilijinä, ili harraššuškirjuttajina oltih tavalliset karjalaiset, opaštajat, eläkeläiset, muatalouš- ta meččätyöruatajat, ka heilä oli tarveh kirjuttua.
– Kyllä, jokahini ei ni voinun kirjuttua, pitäis olla kirjutuštaito. Kerhon joka kynäilijällä oli oma tyyli. Kun luvet yhen kirjuttajan tekstijä, ni niät, kuin rauhallisešti laušunta on, niin kuin elämäššäki, a toini kirjuttau vilkkahašti ta hyppiy teemašta toiseh, elä vain kavota ajatukšien čieppie, muhiu Viktor Mihailovič ta lisyäy:
– A ihmisellä on vet tarveh, jotta olis jatkuo kieleššä, käytökšeššä, perintehissa – kaikešša, mitä ihmini tuntuu, mitä tietäy, mitä toivou elämäššä.
Kyllä on hyvä, jotta Vienašša ta Kalevalašša muissetah niistä tapahtumista, ka šurullista on, jotta nyt šielä ei enyä ole melkein ketänä, ken vois karjalakši ajatella tai kirjuttua alušta loppuh šuaten.
Teksti: Uljana Tikkanen, Oma Mua 2.11.2022
Foto: Kalevalatalo-etnokeškukšen VK-šivu & Viktor Melentjevin arhiiva
