Šmuljuagan Mit’ka oli omah nimeh arvone, šmuljuagu kerrassah; häi ku näit koirien kujehil da keblotuksil iččiedäh elätti. Jygiembäzii ruadieloi häi vierasti kui surmua. “Midäbo kannattaa liijakse rehkie, ku kovas ruadies voibi n’abagi mennä viäräh”, hänel oli tabannu sanuo. “Eläähäi yksi piä vähembälgi rehkimizel, ku vai malttua oigies paikas da oigieh aigah omakse hyväkse käyttiä humierii.”
Vai erähän kerran kui liennöy käynnyh muga, što Mit’kan kormanit oldih ihan tyhjät. Niis ei olluh ni den’gan duuhuu, vie vähembän iče den’gua. No, senhäi myö kai hyvin ellendämmö, štobi jos ei ole den’gua, ga sit ei ole nimidä suuh pandavua. A syödäviä pidäs olla, ku vačču vuadii vellat. Mit’kangi vačas oli sellane tundo kui kaži olis terävil kynzil n’avan alustua riibonnuh. Häi koitti ezittiä emändil sellastugi, što eigo vois syödäviä ostua vellakse, vai ei tämä hänen ezitys ottannuh tuldu. (Mit’kan velgukaupat näit jo hyvin tundiettih). Nälgähizenny häi lopuškal vedävyi Bluaznusellän kyläh Sie häi nouzi Varoin Iivanan taloih, ku oli kuulluh, što iče Iivanižändy ei sattunnuh olemah kois. Tiägi häi yritteli ezitellä Maloiemändäl vellakse syöndiä, vai ei tämä sih rihmah petlavunnuh. “Vai minä andazin tundemattomal kulgijal vellakse, eihei…, en minä muga tuhmu ole!” emändy duumi ičekseh.
A Mit’kan nälgy vai yldyi. Da kui häi ellendi, što häi ei emändiä tavallizeh luaduh pagizuttamal sua iččiedäh auttamah, hänel ei jiännyh muudu keinuo kui ruveta toteuttamah opittuloi keblotuksii da kujehii. Kodvazen mendyy häi sanoigi emändäl:
‒ A, kuulehäi sinä emändy! Voizitgo lainata minul kattilazen?
‒ A, mihbo sinä kattilastu käyttäzit, ku sinul ei ole nimidä keittäviä? kyzyi emändy.
‒ Keittäzin täs jouten olles nuaglurokan, Mit’ka vastai.
‒ Nuaglurokango keittäzit? En ole ennen mostu kummua kuulluh, što nuaglois rodies rokku!, emändy ihmetteli.
‒ Ven’an randua kierdäjes minä näin erähän mužikan keittämäs nuaglorokkua, da magužu sit rokas rodeiččihgi, vakusti Mit’ka.
‒ Ga, kačo. Se kummu minungi pidäs nähtä. Täs on kattilane da tuas puččizes on vetty, neuvvoi emändy.
Mit’ka kuadoi kattilazeh vetty, sit huuhtoi käziastien al puhtahakse štaniloin kormanis kaivamat kolme nuaglastu da n’ulahuttu ne kattilazeh. Sit häi nosti kattilazen plital, kudaman al jo oli lomuu palamas. Ku vezi jo vähäzen lämbeni, Mit’ka rubei “keitostu” hämmendämäh pavaričal. Kodvazen peräs häi jiävi paginan:
‒ A, sattusgo emändäl olemah palane počinlihua? Ilmai sidä tämä raudane keitos voi näit ruostuttua kattilazen.
‒ Onhäi meil počinlihua, ku Iivan vaste tossupiän iški počin, kelahtih emändy.
Samal häi meni aittah da toi sie suurehkon palazen sidä počinlihua. Mit’ka n’ulahutti terväzeh sen katilazeh da rubei
keitostu endisty lujembah hämmendämäh. Kodvazen mendyy häi puoli-iäneh iččeh sanoi:
‒ A, se lehmänliha, se vaste andas keittokseh hyvän zuapahan, vai ei taki sidä täs talois nygöi ole.
‒ Kui ei olis? Onhäi meil sidägi, emändy ehätti sanomah da samal häi jo kiikutti lehmänlihapalazen Mit’kal, da häi tungi sen ielleh kattilazeh, ližäi lomuu plitan alle, štobi keitos raviembah kypsenis syödäväkse. Vai täs ei vie oldu kai Mit’kan rokkutarbehet. Tuas vähäzen aigua keitostu hämmendettyy häi jiävi paginan:
‒ A, ei taki teil täh vuuvvenaigah ole puoldukymmendy kartohkua, ne annettas näit pehmendysty täh raudazen keitokseh da annettas sih vie hyvä sivumaguagi.
‒ Kartohkuago? Onhäi meil sidä vie täyzi kuopalline. Niidy on tuas virššesgi golbičal, ota min tarvičet, nevvoi emändy.
Mit’ka kuoritti kartohkat da työndi negi kattilazeh.
Kodvazen mendyy emändy kyzyi:
‒ Jogo nuaglurokku algaa olla kypsy?
‒ Kohta tädä keittostu voibi sanuo rokakse, vastai Mit’ka. ‒ Se ei muudu kaibuas kui kupillizen ozransuurimoi da n’urzkuzen voidu, što keitos ei palas pohjah. Niidy ainehii nengomas bohatas talois on?
‒ Ainos meil niidy sen verran on, kehahtih emändy, da toi aitas ozransuurimoi da kokkarehen voidu.
Mit’ka negi hämmendi keitokseh da samal ‒ emändäl nägemättä ‒ pavaričal ongitti nuoglazet kattilazes iäres da n’ulahutti ne kormanih ‒ vastazen varal. Sit häi kohta jiävi emändäl, što rokku on nygöi valmis syödäväkse. Häi nosti kattilazen stolal, vedi luzikan kengänvarres da rubei syömäh. Häi oli muga luaskavu, što andoi emändängi opitella, kui hyvä nuaglurokku voi olla. Da emändy opitteli da kiitteli rokkua hyväkse da kohta häi lähtigi juoksujalgua kyläl muil akoil löyhkämäh sellastu kummua, midä häi sih päiväh sah ei ni unis olluh nähnyh.
‒ Uskokkua libo älgiä, tundematoi reižumies meil käyvves viijen duiman nuaglazis keitti uskomattoman magien rokan!