Silein Ondrei oli mahottoman kova meččy- da kalamies. Oigiestah hänen nimi ei olluh Silei. Sikse vai ruvettih kyläläzet händy sanomah, ku hänel oli sellane taba midätahto kerdojes sanua: “A, vod oli sil’e.” Muuvval Suomes olis sanottu: “Olipa hyvä säkä” tai “Olipa mainio tuohenlähtö”. Eigä Ondrei oigiestah leuhkinnuh, häi vai kerdoi, ku sidä hänel pyyvvettih. Ku ezimerkikse hänel kyzyttih, kui suuren kalan häi on eläissäh suannuh, häi sanoi: “A vod, ku minä olin Miinalan jovel uzt’ittamaz, tartui uzt’imeh semmon’e haugi, što työ etto sua sellaztu nähtä ni uniz. A vod oli sil’e.”
‒ No, kuibo suuri se oli? kyzyttih. “Ga, se painoi kolmekymmenkuuzi kiluo da seiččemensaduaviižikymmen grammua ‒ vai se, kehveli, piäzi irdi.
‒ Vai se haugi oli vie poigan’e sen rinnal, kudai tossu kezän Änäjovez minun uzt’imeh priičoitui. A se vazte oli sil’e ‒ No, kuibo suuri se oli? kuulijat kyzyttih. “No, se oli ihan zvieri. Kolme da puolimetrii jo olin sen piädy rannal kiškonnuh, vai vie ei korvii nägynnyh.” ‒ No, saidgo sen zvierin mual kiškotukse? ‒ Ga, tietyzt’i sain, enhäi muite oliz kalamiez. Vähäzen se luad’i minul vahinguogi, ku se heilahutti händiädäh da lähil olluon Harittanan St’opin kylyn hajotti.”
‒ Söidgö iče sen hauvvin?
‒ En syönnyh. Eihäi köyhän kannata sellaztu kalua syyvvä, möin sen.
‒ A, kenbo sen osti? kyzyttih.
‒ Salmin uittoyhtiztyksel sen möin.
‒ Jogimiehilgo syödäväkse se oztettih?
‒ Ei syöväkse, se oztettih puomikse. Se näid hyvin lämbyi halgotarakan ymbäri, eigo n’i konzu vettynnyh.
‒ A, kuibo, Ondrei, se sinun linnuztamin’e lykyzti? kyzyttih.
‒ Aiga hyvin, Ondrei vastai.
‒ Kerrangi ku minä olin sorzaztamaz, näin, što viiži sorzua ihan peräkkäi. Minä panin oružah vahvan zabruvan da ammuin pračkain ‒ seiččemen jäi. A vod oli sil’e. ‒ Toizen kerran jo nenga sygyzypuoleh olin venehel sorzaztamaz. Soudelin hil’l’akkazeh. Kačoin: erähän luuvvon piäl iztuu toztukymmen sorzua. Minä piätin kerral tärähyttiä mollembil svolil. Otin smietan da ‒ ammuin kamahutin. Vai kovah se oružu potkai!
‒ Kui kovah? kyzyttih.
‒ Ičei arvakkua kui kova sen išku oli, ku minun suksed hypättih kolme syldy tuaksepäi. Se vazte oli sil’e.
‒ Ga, edgo sinä, Ondrei, olluh liikkehel venehel? Kuibo sit sinun suksed hypättih tuksepäi? eräs kuulijois kyzyi.
‒ No, sattuuhai hebon’egi öntäztymäh n’elläl jallal, kummago, joz ihmin’e yhtel kielel, Ondrei sanoi, da muutti piipun toizeh šokkupieleh.
‒ No, edgo sinä, Ondrei, n’i konzu ole sattunnuh kondien ker vaztakkai?” kuulujat kyzyttih.
“Voi veikkozed, mondugi kerdua. Kerrangi menin keijähän ker kondienpezäl da rubein sidä ižändiä härniämäh. Kodvazen peräz se ukko kohahtigi pezäz iärez, nouzi kahtel jallal seizomah da rubei minul šokkuhambahii ozuttelemah. Minä yritin sidä keijähäl pyztiä ryndähih, vai se yhtel käbälän iškul pani sen poikki. Midäbo sid oliz voinnuh ruadua. No, enhäi minä jiännyh n’euvvottomakse. Otin kirvehen vyöz da rubein keijähän tyngiä kannon piäz terottamah. A kondii ei sih oliz andannuh rauhua, se vai ainoz koitti sellän tagua minuu olgupiäz käbäläl kobriztua. Lopuškal minä suutuin, pamahutin sidä kyyn’ärpiäl vaččah da sanoin: vuota kodvan’e, anna minun rauhaz keij äz terottua!”
‒ Uzkoigo se! kyzyttih.
‒ Uzkoi se, vai ei sen oliz pidännyh uzkuo. Ku minä sain keijähän teräväkse, pöngitin sen kanduo vazte da sanoin: tulez ukko, nygöi!
‒ Tuligo se?
‒ Tulihai se, vai ei oliz pidänny tulla.
Miksebo sen ei oliz pidännyh tulla? kuulijat tuas kyzyttih.
‒ Ga, sit se vie eläz, da nygöi nečiz teidy oliz vähembi.
‒ Kui muga?
‒ Se näid ei suvainnuh irviztelijöi, Ondrei sanoi, pani uvvet mahorkat piippuh ta tuas zavodi: “A vod, brihad, työ taki etto sidä uzko, vai se vaste oli sil’e, ku minä kerran…”