KUVA: Aino ja Verner Forsten olivat porilaisia sosialisteja, jotka Suomen sisällissodan jälkeen pakenivat Neuvosto-Venäjälle. Pietarin, Moskovan ja Petroskoin kautta he päätyivät Uhtualle, jossa toimivat keskeisissä johtotehtävissä vuosina 1922–1929. Kuvalähde: Karjalan Tasavallan Kansallisarkisto.
Helmikuun 11. päivänä 1922 saattoi Petroskoissa ilmestynyt suomenkielinen sanomalehti Karjalan Kommuuni -lehti julistaa, että Uhtua on vallattu. Puna-armeija oli jälleen ottanut haltuunsa Uhtuan keskuskylän kolme päivää aikaisemmin.
Valkoisten vajaa kolme kuukautta sitten Suomesta Karjalan Kommuunin alueelle alkama rosvoretki on siis lopullisesti tuhottu. Lahtarit ovat saaneet viimeisen ratkaisevan iskun. Uhtua, Vienan Karjalan sydän, rosvojoukkojen viimeinen tuki ja varustus on Punaisen Armeijan käsissä. Suomen imperialismilta on taas ainakin hetkeksi siivet katkaistu. Karjala on vapaa lahtareista ja kotvaan eivät rauhanhäiritsijät alueellemme ilmaantune. (Kajalan Kommuuni, 11.2.1922)
Uhtualle saapuneet puna-armeijan joukot olivat edenneet Vienan Kemistä Kemijokea seuraillen Suopassalmelle ja Jyskyjärvelle, sieltä Luusalmen kautta Uhtualle. Samaan aikaan oli Toivo Antikaisen johtama, myöhemmin legendaksi kohotettu hiihtojoukko edennyt Kiimasjärven voiton jälkeen Kontokkiin, Vuokkiniemelle ja Vuonnisiin, johon ne pääsivät 10. helmikuuta.
Karjalan kansannousu, metsäsissikapina tai valkobandiittien ryöstöretki – tälläkin sodalla on monta nimeä – oli päättynyt. Metsäsissit, heitä avustaneet suomalaiset ja monituhatpäinen karjalaiskylien asukkaiden joukko olivat kiireesti paenneet rajan yli Suomen puolelle.
Kapinan jälkeen oli Viena sulautettava osaksi Karjalan työkansan kommuunia. Kuntiin ja kyliin tarvittiin oikean ideologian omaksuneet miehet ja naiset rakentamaan sosialismia ja neuvostohallintoa. Heitä löytyi Petroskoihin asettuneista suomalaisista punapakolaisista. Monilla heistä oli kokemusta vaativista puolueen ja Suomen lyhytaikaiseksi jääneen punaisen hallinnon tehtävistä. Uhtuan kehityksen kannalta merkittävimpiä tulivat olemaan Verner ja Aino Forsten, jotka saapuivat kesäkuussa 1922.
Aluksi Uhtuan kihlakuntaa johti vallankumouskomitea eli Revkom. Sen puheenjohtajaksi määrättiin punasuomalainen Arthur Wallden. Seuraavana vuonna vallankumouskomiteat lakkautettiin ja hallintovalta siirrettiin kyliin, kuntiin ja kihlakuntiin perustetuille neuvostoille ja toimeenpaneville komiteoille. Uhtuan kihlakunnan toimeenpanevan komitean puheenjohtajaksi valittiin Verner Forsten. Aino Forsten työskenteli Uhtuan kulutusosuuskunnan johtajana.
Vuonna 1923 muodostettu Uhtuan kihlakunta käsitti koko keskisen Vienan. Siihen kuuluivat Pohjois-Vienasta Suvanto ja Pistojärvi, rajan lähellä Kivijärvi, Kontokki ja Kostamus, kaikki Kuittijärvien ympäristön suuret kylät Vuonninen, Vuokkiniemi, Uhtua sekä Kemijoen varresta Jyskyjärvi ja Suopassalmi.
Forstenien sekä muiden Uhtuan kihlakunnan johtajiksi lähetettyjen punasuomalaisten ottama haaste oli melkoinen. Oli rakennettava sosialismia suorastaan vihamielisissä olosuhteissa. Kylät olivat suurelta osin tyhjentyneet asukkaista, oli asetuttava pakolaisten tyhjiksi jättämiin ja valkoisten suomalaisten rikkomiin taloihin.
Neuvosto-Venäjällä vallitsi nälänhätä, eikä ruokaa riittänyt Karjalaan saakka, puhumattakaan Vienan korpikylistä. Vanhat yhteydet leipäviljan hankintapaikkoihin olivat poikki. Lähin maantie ja rautatieasema olivat Vienan Kemissä päiväkausia kestävän vene- tai rekimatkan takana. Maanviljelys ja karjanhoito oli aloitettava alusta, kun siemenviljan varastot ja karja oli hävitetty. Kyliin jäänyt väestö suhtautui tulijoihin vähintäänkin epäluuloisesti. Heillä ei ollut suuria odotuksia neuvostovallan suhteen, joka oli toistaiseksi tuonut kyliin vain ryösteleviä sotilaita sekä kaikkea hyvää ja kaunista lupaavia, mutta nälkää torjumaan kykenemättömiä agitaattoreita.
Vanhoja ja uusia asukkaita
Elämä kuitenkin palasi vähitellen Uhtualle. Ensimmäisiä uudisasukkaita olivat Sallan läskikapinan myötä tulleet punaiset suomalaiset, joista kerrottiin Karjalan Heimossa 3–4/2023. Lisää asukkaita tuli kahdesta suunnasta. Suomesta tuli karjalaisia ja Karjalasta suomalaisia.
Osa vienalaisista pakolaisista oli jäänyt Suomen puolen rajakyliin ja odotti tietoa tilanteen rauhoittumista. Rohkeimmat palasivat kotikyliinsä vielä samana vuonna. Vapun 1923 kunniaksi neuvostohallitus julisti armahduksen palaaville pakolaisille tarkoituksena elvyttää kylien elämää. Noin puolet 10 000–12 000 pakolaisesta noudatti kutsua ja palasi.
Petroskoihin oli kerääntynyt aivan liikaa punasuomalaisia. Kaikille ei riittänyt ruokaa, työtä ja asuntoja, joten Uhtua oli tervetullut vaihtoehto sijoittaa Karjalan hallinnolle ongelmaksi muodostunutta liikaväkeä. Kahdesta suunnasta saapuneiden muuttajien voimin Uhtuan asukasluku palautui vähitellen. Kun vuonna 1926 toimitettiin Neuvostoliiton ensimmäinen väestölaskenta, oli Uhtuan keskuskylässä yli tuhat asukasta eli likimain sama määrä kuin ennen kapinaa. Karjalaisia oli yli puolet, suomalaisia hieman alle puolet, venäläisiä muutamia kymmeniä.
1920-luvun punaisella Uhtualla harjoitettiin monimuotoista kulttuuritoimintaa ja poliittista valistusta.
Ilmoitus Punainen Karjala -lehdessä 70/1925.
Punaiseksi Karjalaksi nimensä muuttanut sanomalehti kirjoitti marraskuussa 1924, miten Suomesta palanneet pakolaiset ovat tuoneet tullessaan talous- ja maanviljelyskaluja sekä karjaa ja saaneet ”jäljellä olevan omaisuutensa auliisti takaisin ja samalla heille on annettu täydet kansalaisoikeudet. Ketään pakolaisista ei ole vangittu, kuten rajantakainen agitatsiooni yrittää väittää”. Lehden mukaan Uhtuan kihlakunnasta oli rajan yli paennut 7280 henkeä, joista oli vuoteen 1924 mennessä palannut 3772 henkeä. Uhtuan keskuskylään palanneiden määrästä ei ole erikseen tietoja, mutta heitä voi arvioida olleen useita satoja.
Pakolaisten paluu ei sujunut niin auvoisasti kuin lehdissä annettiin ymmärtää. Uhtualle palaajia odotti neuvostovalta, jota käyttivät suomalaiset punikit. Salaisen poliisin GPU:n raportin mukaan ”Suomesta palaavien keskuudessa on takapajuista ainesta, jolle on syötetty valkosuomalaisia poliittisia ja uskonnollisia käsityksiä, jotka voivat aiheuttaa vaikeuksia täällä”.
Pakolaisten omaisuutta käyttöönsä saaneiden ”punasiirtolaisten” ja paikallisten talonpoikien keskuudessa aiheutti nurinaa, että palanneet ”aktiiviset bandiitit ja muut” saivat omaisuutensa takaisin, vaikka ”monta vuotta sitä hoidettiin ja korjattiin”. Pakolaisten paluumahdollisuus lopetettiin virallisesti 1. tammikuuta 1926, ja Karjalan keskuskomitea päätti luovuttaa Suomeen jääneiden pakolaisten maat ja rakennukset kyläyhteisöille.
Leipää maasta ja metsästä
Uhtuan uudet johtajat ryhtyivät tarmokkaasti elvyttämään maanviljelystä ja karjanhoitoa. Kihlakunnan maatalousosaston johtajaksi oli keväällä 1922 saatu tarmokkaaksi kehuttu suomalainen toveri Kalle Korhonen. Maatalousosaston toiminta keskittyi hävitettyjen talouksien kuntoon saattamiseen.
Hevosia oli jäljellä kolmasosa entisestä, ja maataloustyökaluista oli ankara pula. Silti kevätviljan kylvöt saatiin jotenkuten suoritettua. Kihlakunnan 4000 kotitaloudesta oli Karjalan kommuunin mukaan tyhjänä 1400. Karjakanta oli supistunut puoleen, mutta kyliin palaavat asukkaat toivat mukanaan sarvikarjaansa, harvemmin kuitenkaan hevosia. Karjalan hallitus oli myöntänyt tukea Uhtuan piiriin, lähettänyt 500 puudan (8000 kg) viljaerän sekä sata Suomesta ostettua hevosta.
Maatalouden elvyttämisestä ei kuitenkaan saatu välitöntä apua vallinneeseen nälänhätään. Vaikka välit Suomen viranomaisiin olivat huonot ”lahtarirosvojen” toiminnan takia, joutui Karjalan hallitus kääntymään Suomen puoleen hätäavun saamiseksi Vienan kyliin. Karjalan kauppavaltuutettu sai tehtäväkseen ostaa Suomesta 300 000 kiloa elintarpeita Vienaan ”niin pian kuin rosvojoukot on lopullisesti ajettu takaisin Suomeen”. Leipäviljan, jauhojen ja ryynien toimitukset rajan yli saatiinkin käyntiin jo kesällä 1922.
Uuden hallinnon pyrkimyksistä huolimatta Vienan kylien väki näki nälkää vuosina 1922–24. Kato vei kevään 1923 vähistä siemenviljoista kylvetyn sadon. Kommunistisen puolueen aluekomitean raportit vuodelta 1924 kertoivat avoimesti tilanteesta. Huono viljasato pakotti neuvostohallinnon keskittymään viljan hankkimiseen nälkäkuntiin. Nälästä kärsivät eniten Puudosin, Kemin, Poventsan ja Uhtuan kihlakunnat. Niissä jauhoihin lisättiin pettua ja aliravitsemuksen takia oli pilkkukuumeeseen sairastuneita ja kuolleita.
1920-luvun Uhtualla sallittiin vielä yksityinen maatalous ja karjanhoito. Monissa taloissa oli kahdesta kolmeen omaa lehmää turvaamassa elämisen edellytyksiä. Kuvan etualalla leijuu lehmisavu.
Lähde: Karjalan Tasavallan Kansallisarkisto
Keskeisenä nälän syynä mainitaan huonot ansiotulot, joita Vienan talonpojat saattoivat saada lähinnä metsänhakkuu- ja uittotöistä. Metsätyömaita hallitsi monopoliasemassa keskushallinnon perustama metsätrusti Severoles, joka piti palkkatason matalana. Lehtikirjoituksen mukaan, ”kun talonpoika hevosensa kanssa tekee 12 tuntia työtä, niin hän pystyy elättämään vain itsensä ja hevosensa, mutta perheelle ei jää mitään.”
Talousmies Edvard Gylling uskoi, että Neuvosto-Karjalan hyvinvointi voitaisiin rakentaa metsävarojen varaan. Näissä suunnitelmissa Uhtuan kihlakunnalle oli varattu raakapuun toimittajan rooli. Metsätyöt käynnistyivät kuitenkin huonosti Severolesin toimesta. Parannusta tilanteeseen saatiin vasta, kun metsätyöt vuonna 1926 siirrettiin Karjalan hallinnon määräysvallassa olleelle Karelles-metsätrustille.
Uhtualla Karellesin johtoon määrättiin Juuso Matero, joka oli jo osoittanut kykynsä monissa paikallishallinnon, puolueen ja myös GPU:n tehtävissä. Koko Karellesin hallinnon puheenjohtajana toimi vuoteen 1928 saakka punasuomalainen Herman Saxman.
Karellesista kehittyi pian merkittävä tekijä Uhtuan keskuskylässä. Metsätrusti perusti tukikohtansa Uhutjoen suuhun Hoteilan niemeen. Siellä oli toimistorakennus, jossa paikallisjohtaja Matero piti majaa. Siellä oli myös muutamia trustin asuinrakennuksia, varikoita ja uittohinaaja. Muiden laitosten ohella oli Karellesilla pärehöylä, josta asukkaat saivat ostaa päreitä rakennusten kattamiseen. Metsätyöt ja uittotyöt käynnistyivät Karellesin johtamina kesällä 1926. Helmikuussa 1927 Punaisessa Karjalassa kerrottiin Uhtuan piirin metsätyömailla ahertavan 203 hevoskuntaa. Piirin tehtävänä oli vuoden aikana kaataa ja uittaa Kemiin 150 000 tukkipuuta.
Osuuskuntasosialismia
Neuvostovaltiossa omaksuttu uusi talouspolitiikka NEP vaikutti myös Uhtualla. Nälän ja talonpoikien kapinoinnin seurauksena oli maatalouden yksityinen tuotanto ja vapaa kauppa sallittava.
NEP:in vaikutus ulottui myös Vienan korpikyliin. Karjalan kommuuni kirjoitti lokakuussa 1922, miten uusi talouspolitiikka alkoi saada jalansijaa Uhtuallakin. ”Vaikkakin hitaasti ja vaivalloisesti se edistyy täällä, suunnattoman vaivalloisten kuljetusten takia. Maalaistuotteitakin alkavat talonpojat myydä rahalla. Rahapula tekee suurta haittaa niin ostajille kuin myyjillekin. Tavarain hinnat ovat kaksin verroin korkeammat kuin Petroskoissa.”
NEP-politiikka salli Vienassa kyläneuvostojen toimia oman järkensä mukaan ilman keskusvallan tiukkaa ohjausta. Uhtuan piirissä noudatettava politiikka oli eräänlaista ”osuuskuntasosialismia”. Paikallista taloutta kehitettiin vapaaehtoisten osuuskuntamuotoisten yhteisöjen avulla.
Maataloudessa sallittiin vanhat pienet yksityiset pellot ja parin lehmän karjat. Uutta peltoalaa raivattiin suo-osuuskuntien toimesta ja työkoneita hankittiin traktoriosuuskunnalle luotto-osuuskunnan rahoittamana. Metsätöihin ja uittoihin järjestäydyttiin työkunniksi eli artteleiksi.
Taloja rakensi rakennusosuuskunta, ja kalastusosuuskunta kalasti Kuittijärvillä. Paikallista tavaratuotantoa varten perustettiin Uhtuan teollisuuskombinaatti, jossa oli muun muassa sahalaitos, puutyöverstas, metalliverstas ja sähköasema.
Merkittävä edistysaskel oli sähkölaitoksen käynnistäminen syksyllä 1924. Punaisen Karjalan mukaan ”arvaamaton hyöty tulee tästä olemaan Uhtualle, jossa on tähän saakka totuttu tekemään töitä päretikun varassa. Bandiittikapinan jälkeen onkin valovehkeistä Uhtualla ollut kova puute, sillä bandiitit murentivat mennessään kaikki öljylamput.” Sähkölaitoksen voimanlähteeksi oli mies- ja hevosvoimin kuljetettu höyrykone metsien halki Louhesta Uhtualle.
Uhtuan osuuskauppa pyrki huolehtimaan muualta tuotavien välttämättömyystarvikkeiden jakelusta koko piirin alueella. Kuvassa Uhtuan keskuskylän myymälä vuonna 1927. Lähde: Karjalan Tasavallan Kansallisarkisto
Kulutustavaran hankinta, kuljetukset ja jakelu keskitettiin osuuskauppaan, joka levitti vähitellen myymäläverkostoaan koko Uhtuan piiriin. Osuuskaupan johtajana työskenteli tarmokkaaksi mainittu punasuomalainen Aapo Hämäläinen.
Osuuskaupan toimintaa vaikeuttivat kurjat kuljetusolot, jotka jatkuivat koko 1920-luvun. Tavaroiden kuljetukseen tarvittiin talvisaikaan satoja hevosia ja poroja. Kesäisin jauhokuormat soudettiin Kemijokea ylävirtaan ja kiskottiin köysillä koskien ohi.
Kemin-Uhtuan tietyö edistyi tuskastuttavan hitaasti. Verner Forsten todisteli vuosi toisensa jälkeen Petroskoin puoluekonferensseissa, miten tieyhteyden puute on koko Vienan taloudellisen ja henkisen edistyksen esteenä. Jonkinlainen tieyhteys saatiin avattua vasta talvella 1930, kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Karjalan kommuunissa oli päätetty tien rakentamisesta.
Kansanvalistusta ja kulttuuria
Kansan poliittinen valistaminen ja ”lukutaidottomuuden likvidointi” otettiin uuden hallinnon ohjelmaan heti keväällä 1922. Uhtuan kansanvalistusosasto sai karjalaiset johtomiehet. Osaston johtajaksi nimitettiin Vuonnisesta kotoisin ollut Risto Bogdanov ja osaston sihteeriksi kivijärveläinen Nikolai Jaakkola. Molemmat olivat ehtineet opiskella Karjalan kommuunin Petroskoihin perustamassa opettajaopistossa. He tulivat myöhempinä vuosina saamaan mainetta neuvostokarjalaisina kirjailijoina ja kansanperinteen vaalijoina.
Karjalan Kommuuni uutisoi huhtikuussa 1922 Uhtualle avattavasta oppilaitoksesta, joka ”tulee toimimaan karjalaisten poliittisen tietoisuuden ja ammatillisen tietoisuuden kehittämiseksi”. Varttuneemmalle nuorisolle tarkoitetun opinahjon nimeksi tuli Työläis-talonpoikaisopisto. Uutisen mukaan tämän ”kieleltään ja mieleltään karjalaisen ja puhtaasti kommunistisen opiston” johtajana toimi suomalainen toveri Arvi Pakarinen.
Lehti kuvasi opiston tavoitteita runollisesti. ”Tästä opistosta leviävät kommunismin säteet Karjalan sankkojen salojen helmassa elävän Kalevan kansan keskuuteen. Valkoisen Suomen rajoille tulee se Karjalan hyisiin korpiin kylvämään siemenen, josta kerran heilimöi kultainen laiho.”
Opiston käyttöön annettiin Uhtuan Lamminpohjasta tsaarinvallan aikainen seminaarirakennus ja viljelystila rakennuksineen. Uusi koulu suuntautui käytännöllisten taitojen opetukseen ja niiden omaksumiseen omin käsin työtä tekemällä. Jo keväällä 1922 oli koulun ensimmäisten oppilaiden, opettajien ja kyläläisten voimin voitu kylvää kymmenen hehtaarin alalle ohraa, kauraa ja juurikasveja. Koululle saatiin kymmenen lehmää, kaksi hevosta ja pienempää karjaa.
Aikuisväestön lukutaidottomuus oli suuri haaste uusille kansanvalistuselimille. Vuonna 1925 puolueelle toimitetun raportin mukaan oli Uhtuan kihlakunnassa 2169 lukutaidotonta ihmistä. Raportoijan mukaan väki ei ollut oppimattomuudestaan huolimatta erityisen uskovaista.
Todisteeksi esitettiin, että kihlakunnassa ei toiminut yksikään kirkko. Ne oli muutettu ”väestön toivomuksesta poliittisen valistuksen ahjoiksi”. Selvityksen mukaan Uhtuan piirissä toimi 29 ensimmäisen asteen koulua ja niissä 34 opettajaa. Kouluikäisiä lapsia oli 2598, mutta heistä vain 999 kävi koulua.
Uhtuan koululaisia ilmeisesti 1930-luvun alkuvuosilta. Kuva: Karjalan Tasavallan Kansallisarkisto
Syitä koulun ulkopuolelle jäämiseen olivat pitkät etäisyydet ja köyhyys, joka pakotti kouluikäisiä lapsia ansiotöihin. Alkeiskoulujen ja Petroskoissa koulutettujen opettajien määrä kasvoi kihlakunnassa vuosi vuodelta. Opettajiksi lähetettiin punasuomalaisia ja Petroskoin opettajaopistosta valmistuneita karjalaisia.
Koulutyön ohella ahkeroivat uudet opettajat kulttuuririntamalla. Uhtuasta muodostui 1920-luvun alkuvuosina Petroskoin rinnalle Neuvosto-Karjalan toinen henkisen elämän kehto. Perustettiin kirjasto, teatteri, orkestereita, paikallislehtiä ja kirjallisuuskerho.
Monet Uhtuan punasuomalaiset olivat osallistuneet työväen kulttuuritoimintaan jo Suomessa. Tällainen oli muun muassa leipurimestari Heikki Puro, joka perusti näytelmäpiirin vuonna 1926. Siinä näytteli myös osuuskaupan johtaja Aapo Hämäläinen.
Suomalaiset Lauri ja Elsa Jousinen lähetettiin Uhtualle opettajiksi vuonna 1926. Lauri opetti työläis-talonpoikaisopistossa ja johti orkestereita ja kuoroja. Elsa opetti ensiasteen koulussa ja toimi näytelmäpiirissä. Kansanopetuksen ja kulttuuritoiminnan kieli oli suomi. Suomeksi kirjoittivat myös monet aloittelevat karjalaiset kirjailijat, joita Uhtuan kirjallisuuskerho kannusti alkuun.
Punasuomalainen historioitsija Lauri Letonmäki kuvasi vuonna 1931 ilmestyneessä Karjalan historiassa Uhtuan kehitystä.
Vuosisatoja keskiaikaisissa ennakkoluuloissaan ja villeydessään muuttumattomana pysynyt, taantumusta tukenut, harmaa karjalaiskylä muuttuu nyt muutamassa vuodessa vapaaksi sosialistiseksi kulttuurikyläksi, proletaarisen vallankumouksen ja sosialistisen rakennustyön tukipisteeksi. Menemme vinhaa vauhtia eteenpäin ja proletaarisen vallankumouksen pyöriin murskautuvat ne, jotka koettavat pistää seivästä väliin.
Myöhemmän historian valossa Letonmäen arvio osuu oikeaan siinä, että punasuomalaisten maltillisin askelin edennyttä sosialismin rakennustyötä voi pitää menestyksenä. Punaisella Uhtualla päästiin 1920-luvun edetessä eroon nälänhädästä, osuuskuntiin ja metsätöihin perustuva talous toimi auttavasti, karjalaisten ja suomalaisten yhteiselo sujui jokseenkin sopuisasti ja kansansivistyksen saralla päästiin hyviin tuloksiin. Letonmäen ennustus vallankumouksen pyöriin murskautuvista ihmisistä toteutui valitettavasti seuraavalla vuosikymmenellä.
Teksti: Pekka Vaara
Kirjoittajalla on työn alla kirja punasuomalaisten johtamasta Uhtuasta. Tavoitteena on kirjan julkaiseminen KSS:n toimesta keväällä 2024.
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Artikkeli on julkaistu myös Karjalan Heimon numerossa 9–10/2023.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
