Karjalan Heimo

Mustavalkoisessa valokuvassa ryhmä metsätyöläisiä taukotulilla.

Punasuomalaisten Uhtua 1930-luvulla

Kirjoittanut: Pekka Vaara
Julkaistu: 28.4.2024

Kuva: Metsätyöläisiä taukotulilla 1930-luvulla. Lähde: Karjalan tasavallan kansallisarkisto

Uhtuan kihlakuntaan kuuluneissa keskisen Vienan Karjalan kylissä rakennettiin 1920-luvulla sosialistista yhteiskuntaa punasuomalaisten johdolla, kuten kerroimme Karjalan Heimon numerossa 9–10/2023. 1930-luku toi Uhtuallekin suuria muutoksia.

Paikallinen osuuskuntiin ja metsätöihin perustuva talous toimi auttavasti, karjalaisten ja suomalaisten yhteiselo sujui jokseenkin sopuisasti ja kansansivistyksen saralla päästiin hyviin tuloksiin. Vuosikymmenen lopulla kaikki muuttui.

Neuvostoliitossa pantiin toimeen pitkään valmisteltu talouspolitiikan totaalinen muutos. Kaikilla talouden alueilla oli siirryttävä suunnitelmatalouteen, ja neuvostovaltion voimavarat suunnattiin talouskasvuun ja teollistamiseen. Suunnitelmatalous konkretisoitui viisivuotissuunnitelmina, joista ensimmäinen laadittiin Stalinin ohjauksessa vuosille 1928–32. Maataloustuotantoa oli tehostettava, ja keinona oli teollistamisen ulottaminen myös maatalouteen. 25 miljoonasta yksityistilasta päätettiin muodostaa 240 000 tehokkaaseen maataloustuotantoon valjastettavaa kollektiivitilaa. Kollektivisointi ja teollistaminen tarkoitti väestön valtaenemmistön vuosisataisen elämänmuodon nopeaa tuhoamista ja yhteiskuntarakenteiden täydellistä muuttamista. Näin tapahtui myös Vienan korpikylissä.

Vapaaehtoista pakkokollektivisointia

Maatalouden kollektivisointi tapahtui periaatteessa talonpoikien vapaaehtoisena liittymisenä kollektiivitiloihin. Käytännössä neuvostovalta toteutti pakkokollektivisointia, joka äärimmilleen vietynä tarkoitti kulakeiksi määriteltyjen suurtilallisten tai kollektivisointia vastustaneiden perheiden tuhoamista. Aluksi heitä karkotettiin perhekunnittain metsätyömaille ja työleireille.

Loppuvuodesta 1929 alkoi kulakkien vastaisen kampanjan käynnistämisestä olla merkkejä Petroskoissa ilmestyneessä suomenkielisessä Punainen Karjala -sanomalehdessä. Lehdessä kerrottiin nimeltä mainiten eri kylissä vaikuttaneiden kulakkien kataluuksista. Lehtijutuissa painotettiin, miten kulakkien vaikutuspiiristä oli vedettävä pois köyhät ja keskivarakkaat talonpojat, ”jotka tyhmyydessään kulkevat vielä kulakkien talutusnuorassa”. Kulakkien vastapainoksi olisi puoluejärjestöjen johdolla muodostettava pientalonpoikien, batrakkien (renkien) ja keskivarakkaiden muodostamia kollektiiveja ja artteleja.

Maaliskuussa 1930 ilmestyi Punaisessa Karjalassa nimimerkki Komendeeratun artikkeli, joka näyttää olleen tarkoitettu jonkinlaiseksi teoreettiseksi perusteluksi maatalouden kollektivisoinnille ja kulakkien karkotuksille. Nimimerkin takaa löytyy punasuomalainen Eero Haapalainen, joka oli luokitellut Uhtuan piirin talonpoikaisväestön kolmeen luokkakerrostumaan:

Köyhimpään kerrokseen kuuluivat batrakit ja köyhät talonpojat, joihin luettiin lehmättömät, yksilehmäiset, hevosettomat ja pienten maatilkkujen haltijat. Köyhälistöön laskettiin kuuluvan noin kolmasosa piirin talouksista.

Keskivarakkaisiin kuuluivat yhden hevosen, 2–3 lehmää ja 1–2 hehtaaria maata omistavat talonpojat, jotka olivat NEP-kaudella hieman vaurastuneet. Tähän luokkaan kuului yli puolet talouksista.

Ylimpään kerrokseen luokiteltiin kaksi tai useampia hevosia, neljä tai useampia lehmiä ja yli kaksi hehtaaria maata omistavat taloudet. Tähän luokkaan kuului alle kymmenesosa Uhtuan piirin talouksista.

Talonpoikaiston huippukerroksen vaurastumiselle kirjoittaja löysi useita tekijöitä, joita 1920-luvun uusi talouspolitiikka NEP oli mahdollistanut. Kylissä havaittiin harrastetun erityisesti metsätöissä ”salattua riistoa ja sukulaisten armotonta nylkemistä”. Suo-osuuskuntien avulla kulakit olivat haalineet lisää viljelysmaata. Kirjoittajan johtopäätöksen mukaan Uhtuan piirin ”voimakas luokkakerrostumakehitys lisää talonpoikaistalouden kollektivisoitumiselle vauhtia ja laajuutta”.

Kollektivisoinnin vauhti oli Karjalassa selvästi muuta neuvostomaata verkkaisempi. Uhtuan punasuomalainen johto näyttää suhtautuneen kollektivisointiin käytännönläheisesti ja jarrutteli vauhtia, vaikka poliittista tavoitetta ei kyseenalaistettu. Hidastelun syynä oli karjalaisten talonpoikien epäluulo uutta ja outoa kohtaan. Vanhojen starikoiden johtamat perheet ja kyläyhteisöt olivat vastahakoisia liittymään Petroskoin puoluekoulussa valmennettujen puoluevirkailijoiden perustamiin artteleihin ja kolhooseihin.

Kulakkeja oli Uhtualtakin löydettävä ja vuonna 1930 pidätettiin ensimmäiset. Uhtuan puoluesihteeri Toivo Alavirran raportin mukaan piiristä oli otettu kiinni seitsemän kulakkia, jotka ilmeisesti täyttivät edellä kuvatut taloudelliset tuntomerkit. Näiden lisäksi tavoitettiin kahdeksan köyhempää ”poliittista kulakkia”, jotka olivat neuvostovaltaan kohdistuvien asenteidensa takia ansainneet tuon leiman. Löydetyt 15 kulakkia tuomittiin metsätöihin ja rahdinajoon Uhtuan-Kemin välille. Osa kulakeiksi tunnistetuista valittiin selkeästi poliittisin perustein, mutta siitä huolimatta ei saavutettu kiintiön edellyttämää määrää, 20–25 kulakkia. Kulakkivajetta jouduttiin paikkaamaan myöhemmin.

Kulakiksi luokittelu saattoi olla pienestä kiinni Vienan köyhissä kylissä, missä varakkaimmissakin taloissa jouduttiin katovuosina lisäämään pettua leipäjauhoihin. Kulakkien luokkaan saattoi päästä talous, jonka isäntä oli kasvattanut varsasta itselleen toisen työhevosen tai tavanomaista toimeliaampi emäntä onnistui ruokkimaan kolmea tai useampaa lehmää. Kulakkikiintiötä täyttämään saattoi päästä myös, jos omisti hieman suuremman peltotilkun kuin naapurit tai oli palkannut naapurin pojan tai tyttären avukseen elonkorjuuseen tai metsätöihin.


Punainen Karjala -lehden pilapiirtäjä osallistui kollektivisointikampanjaan Ivan Aivazovskin tunnettua maalausta mukaillen. Kulakki suojelee omaisuuttaan kollektivisoinnin aallolta. Kuva: Punainen Karjala 28.4.1930

Kiihkeän kulakkijahdin ja kollektivisoimiskauden lehtiä lukiessa syntyy kuva, että tuon ajan neuvostokansalaisten ja viranomaisten elämä oli loppumatonta tasapainoilua moninaisten ja keskenään ristiriitaisten määräysten ja julistusten viidakossa. Kannustettiin taisteluun, milloin vasemmisto- tai oikeistopoikkeajia vastaan, milloin vastavallankumouksellisia, neuvostovastaisia, hallituksen politiikan vääristelijöitä tai tuotannon haaskaajia ja kulakkeja vastaan. Puolueen uskollisten sotureiden oli turvallisinta yrittää pysytellä mahdollisimman tarkasti puolueen keskuskomitean ja Stalinin määrittelemällä linjalla, mutta ongelmana oli pysyä kaiken aikaa selvillä, mikä tuo oikea tie oli. Yhtenä päivänä omaksuttu puhdasoppinen linja saattoi seuraavana päivänä olla vastavallankumouksellinen poikkeama.

Uhtuan keskuskylän maatalouden kollektivisointi eteni vaiheittain kohti ”kollektivisoinnin korkeampia muotoja”. Vuonna 1929 Uhtualle perustettiin kaksi uutta kollektiivisen maatalouden yksikköä, maatalousartteli ja neuvostotila. Artteli muodostettiin vanhojen yksityistilojen pelloista, jotka pysyivät edelleen talonpoikien omistuksessa, mutta viljely ja uuden peltomaan muokkaus oli tarkoitus tehdä yhteisin konein ja työvälinein, samoin karjaa hoidettaisiin yhteisnavetoissa.

Neuvostotilan eli sovhoosin maat, koneet ja karja olivat kokonaan valtiotilan omistuksessa. Sovhoosit perustettiin yleensä uudismaalle, jonka raivaamiseksi tarvittiin alkuvuosina valtion rahoitustukea. Sovhoosille osoitettiin tyypillisesti suoalue, jonka sovhoosin työntekijät raivasivat, muokkasivat ja lannoittivat viljelykelpoiseksi. Uhtuan neuvostotilan raivattavaksi osoitettiin laaja Huponsuo kylän itäpuolella. Tilan työntekijät asuivat tilalla, tekivät siellä työnsä ja saivat siitä toimeentulonsa.

Karjalasta puutavaratehdas ja talonpojista kauppatavaraa

Syksyllä 1930 koko Neuvostoliiton metsäteollisuus organisoitiin uudelleen. Karjalan metsien hakkuu- ja uittotyömaita johtanut Karelles siirtyi suoraan Moskovan alaiseksi. Käytännössä uudistus tarkoitti, että Karjalan tasavalta menetti taloudellisen autonomiansa ja oikeuden hyödyntää omia metsävarojaan. Keskushallinto nosti puunkorjuun tavoitteita nopeasti. Kun hakkuukaudella 1927–28 oli hakattu 2,8 miljoonaa kiintokuutiometriä puuta, oli hakkuutavoite talvella 1929–30 jo 9,2 miljoonaa kuutiota.

Kollektivisoinnin tärkein tavoite Karjalassa ei suinkaan ollut maataloustuotannon tehostaminen, jota toki myös tavoiteltiin, vaan kolhoosien tärkeimmäksi tavoitteeksi määriteltiin työntekijöiden toimittaminen metsätalouteen. Paitsi metsätyöläisiä oli kolhoosien pystyttävä tarjoamaan savotoille hevostyövoimaa ja sen tarvitsemaa heinää. Markku Kangaspuron väitöskirjassaan esittämän arvion mukaan Karjalasta tuli ”Neuvostoliiton puutavaratehdas” ja talonpojista tuli ”kolhoosien ja metsätrustin välistä kauppatavaraa”.

Puutavara kulki metsäpunkteilta hevosilla vesistöjen äärelle ja sitten uittamalla Vienanmeren rannikon sahoille. Kuva: Punainen Karjala 5.6.1931, Karjalan tasavallan kansallisarkisto

1920-luvun NEP-kaudella oli yksityisillä talonpojilla ollut mahdollisuus kieltäytyä metsätöihin ja uitoille lähdöstä, jos tarjottu palkka tai olosuhteet eivät tyydyttäneet. Heillä oli taipumusta poistua työmailta kotikyliin viettämään karjalaisten perinteisiä uskonnollisia tai maallisia juhlapäiviä. Näillä praasniekkareissuilla saattoi joskus keskellä kiivainta hakkuu- tai uittokautta tuhlaantua useita päiviä juhlajuomien merkeissä.

Kolhooseilla talonpojat uskottiin saatavan paremmin työkurin piiriin. Viranomaisten määräysvaltaa tiukensi 1930-luvulla koko Neuvostoliitossa käyttöön otettu sisäinen passijärjestelmä, jolloin kolhoositalonpojat eivät saaneet matkustaa kotipaikkakuntansa ulkopuolelle ilman paikallisten viranomaisten lupaa.

Maatalouden kollektivisoinnin edetessä syntyi väistämätön ristiriita kollektiivitiloille annettujen tuotantotavoitteiden ja metsätalouden tavoitteiden välille. Molemmat tuotantoalat käyttivät samaa työvoimaa, jota oli kylistä rajallisesti saatavilla. Kolhoosien puheenjohtajat ja Karelles-trustin paikallisjohto yrittivät ratkaista asiaa neuvotteluin, joissa osapuolina olivat myös puolue-elimet ja Uhtuan piirihallinnon elimet. Ongelma kärjistyi keväisin, jolloin kampanjoitiin sekä kylvötöiden että uittotöiden suorittamisesta ”sosialistisen kilpailun hengessä”.

Karjalan vaikeutena oli paitsi metsätyömaita myös rakentamista ja teollisuuslaitoksia vaivannut työvoimapula. Kolhoosien ja metsätalouden kamppailu työvoimasta näkyi myös Punaisen Karjalan otsikoissa. Erityisen vaikea tilanne oli keväisin, kun samaa työvoimaa tarvittiin sekä kylvötöihin että uittoihin.

Kellastunut lehtileike, jonka otsikkona: "Uittovauhti heikentynyt"Kolhoosien ja metsätalouden kamppailu työvoimasta näkyi myös Punaisen Karjalan otsikoissa. Erityisen vaikea tilanne oli keväisin, kun samaa työvoimaa tarvittiin sekä kylvötöihin että uittoihin. Kuva: Punainen Karjala 5.6.1931.

Siihen Karjalan hallinto haki ratkaisua houkuttelemalla työvoimaa muista neuvostotasavalloista ja ulkomailta. Edvard Gyllingin näkemyksen mukaan muuttajien tulisi olla pääosin kansallista aineista. Suomensukuisia muuttajia pyrittiin houkuttelemaan Tveristä, Inkerinmaalta ja Leningradin alueelta. Keskushallinnon luvalla käynnistettiin suomalaisten työläisten värväys myös Kanadasta ja USA:sta. Siellä lähtöhalukkuutta lisäsi vasemmistolainen aatemaailma ja Amerikkaa piinannut talouslama. Vuosina 1930–32 Amerikasta tulikin noin 6500 toiveikasta siirtolaista, joista suuri osa sijoitettiin metsätyömaille eri puolille Karjalaa. Myös Uhtuan seudulle perustetuille ”metsätyöpunkteille” saatiin tulijoista ammattitaitoista ja motivoitunutta työvoimaa yhteensä noin 500 henkeä.

Amerikasta tulleiden siirtolaisten tiedoilla, kokemuksella ja ammattimaisilla työkaluilla oli vallankumouksellinen merkitys Karjalan metsätalouden kehittymiselle. Uhtuan lähistölle perustettiin 1930-luvun alkupuoliskolla amerikansuomalaisen työvoiman avulla ainakin kolme metsäpunktia; Kannussuo, Vonganperä ja Kiiskies. Nämä uudet punktit eivät sijoittuneet vanhojen karjalaiskylien lähelle, niin kuin 1920-luvun työmaat, vaan ne määrättiin hakkaamattomiin umpimetsiin ja soille.

Siirtolaisia värvännyt Karjalan teknisen avun komitea oli varoitellut lähtijöitä asuntopulasta ja odotettavissa olevista vaikeuksista, mutta silti karu todellisuus Karjalan työmailla yllätti tulijat. Uhtuan metsätyömaille saapuvat amerikansuomalaiset joutuivat ensimmäiseksi rakentamaan itselleen asunnot ja huoltorakennukset. Elintarvike- ja vaatehuolto oli alkuun paikallisten osuuskauppojen varassa, mistä seurasi, että työmailla nähtiin alkuvaiheessa suorastaan nälkää.

Amerikansuomalaisten tehokkuus näkyi kuitenkin pian erityisesti puun kaadossa ja kuljetuksissa uiton lähtöpaikoille. Tulijoiden mukanaan tuomat kanadalaismalliset kirveet olivat keveämpiä ja tehokkaampia kuin vastaavat venäläiset ja karjalaiset työkalut. Kirvestäkin suuremman tuottavuuden lisäyksen toi uusi sahamalli, jota kutsuttiin kanadalaiseksi tai ruotsalaiseksi jännesahaksi eli pokasahaksi. Puiden kaadossa otettiin käyttöön Amerikan työmailla omaksuttu prikaatijärjestelmä ja puiden ajossa kanadalaismalliset kahden hevosen vetämät pankkoreet. Näillä uudistuksilla metsätöiden tuottavuus nousi 2–3-kertaiseksi.

Lokakuussa 1933 pidettiin Uhtualla tervetuliaisjuhla myös 40 ruotsalaiselle työläistoverille, jotka lehtiuutisen mukaan ”vakuuttivat käyttävänsä kaiken tietonsa ja taitonsa sosialistisessa rakennustyössä metsätyösuunnitelman täyttämisen ja ylittämisen puolesta”. Myös ruotsalaiset toverit pääsivät pian työhön metsäpunkteille. Uhtualle saapuneet ruotsalaiset työläiset olivat niin kutsuttuja kiirunanruotsalaisia, eri puolilta Pohjois-Ruotsia kotoisin olleita punahenkisiä työläisiä, joita muutti Neuvostoliittoon 1920–30-luvuilla.

Muutama mies istuu talvimaisemassa tukkikuorman päällä, yhtä kuormaa vetää hevonen. Vanha, mustavalkoinen valokuva.Tukkityömaa, Kiiskies. Kuva: Karjalan tasavallan kansallisarkisto

Myös vähemmän toivottuja maahanmuuttajia tuli Karjalaan länsirajan yli. Talouslaman, työttömyyden ja kommunistivainojen ajamina lähti Suomesta 1930-luvun alkupuoliskolla noin 15 000 henkeä etsimään parempia elämisen edellytyksiä neuvostomaasta. Loikkareiksi kutsuttuja tulijoita saapui myös Kainuusta Vienaan, mutta Uhtualle ja muualle rajaseudulle heidän ei sallittu asettua. Heidän tavallisena kohtalonaan oli joutua turvallisuuselinten pidättämäksi, vankiloihin ja kuukausiksi tai vuosiksi työleireille muualle Karjalaan tai Venäjälle. Osa loikkareista palautettiin rajalle ja luovutettiin suomalaisille rajavartijoille. Uhtuan puoluesihteerin Toivo Alavirran tiedetään ihmetelleen, miksi rehtejä työmiehiä piti laittaa takaisin, kun Karjalassa oli työvoimapula.

Punasuomalaisista tuholaisia ja nationalisteja

Maailmanpoliittinen tilanne kehittyi 1920–30-lukujen vaihteessa Neuvostoliiton kannalta huolestuttavaan suuntaan. Äärioikeistolaiset ja neuvostovihamieliset puolueet nousivat valtaan monissa Euroopan maissa. Stalinin johtama neuvostovaltio tunsi asemansa saarretuksi ja sodan uhkaamaksi.

Moskovasta katsoen myös Suomessa tapahtui huolestuttavaa kehitystä. Lapuanliikkeen nousun myötä Suomea pidettiin mahdollisen hyökkääjän liittolaisena. Neuvostoliiton reuna-alueilla asuneet vähemmistökansallisuudet muuttuivat neuvostojohdon silmissä uskollisista neuvostokansalaisista vihollisvaltojen potentiaalisiksi tukijoiksi. Epäilyn alle joutuivat myös Karjalan suomalaiset.

Suomalaisten johtava asema Karjalan tasavallan hallinnossa, paikallishallinnossa ja tuotantolaitoksissa herätti 1920-luvun loppupuolella suurta tyytymättömyyttä karjalaisessa ja venäläisessä väestössä. Johtotehtävät olivat keskittyneet punasuomalaisille, jotka näyttivät järjestävän niitä edelleen toisilleen eivätkä luottaneet karjalaisiin tai venäläisiin. Uhtualla valitettiin, ”miksi kaikilla suomalaisilla on virat Karellesissa, kun taas karjalaisia ei sinne oteta”.

Petroskoilaisen historiantutkijan Irina Takalan mukaan johtoasemiin päässeet suomalaiset lisäsivät vettä arvostelijoiden myllyyn käyttäytymällä pikkuruhtinaiden tavoin. Vienassa heitä alettiin kansan keskuudessa kutsua ”Uhtuan herroiksi”. Paikallisen väestön tyytymättömyys suuntautui pohjimmiltaan neuvostojärjestelmän epäkohtiin, mutta syntipukeiksi joutuivat punasuomalaiset.

Amerikansuomalaisten siirtolaisten ja suomalaisten rajaloikkarien vyöry Karjalaan 1930-luvun alkuvuosina vaikeutti kansallisuuksien välisiä suhteita. Tasavallan suomalaisen johdon myötävaikutuksella tulijat saivat paremmat työpaikat, asunnot ja palkat. Nälkärajalla sinnittelevä paikallinen väki ei niinkään arvostanut amerikkalaista tehokkuutta, vaan piti heitä ”siipiveikkoina ja porvareina, jotka tulivat syömään meidän leipäämme”. Myös loikkarien valituksiin vastattiin samoin kuin amerikansuomalaisille, että ”olisi pitänyt jäädä Suomeen, jos kerran kotona on kaikki paremmin.” Näissä mielipiteissä ei proletariaatin luokkasolidaarisuus paljon painanut.

Syksyllä 1935 suomalaisten asema romahti lyhyen ajan kuluessa. Punasuomalaiset syrjäytettiin johtavilta paikoilta ja erotettiin puolueesta. Monet heistä vangittiin ilman, että heillä oli mitään tekemistä niiden syiden kanssa, joiden perusteella näin meneteltiin. Punasuomalaiset olivat puolueelle ja keskushallinnolle lojaaleja kommunisteja ja neuvostokansalaisia. Heillä ei ollut yhteyksiä ”fasisti-Suomeen”. Punasuomalaisten viaksi voidaan lukea, että he eivät onnistuneet rakentamaan yhteistyötä paikallisen karjalais-venäläisen opposition kanssa, mutta siinäkin valtataistelussa oli vastapuolessa syytä vähintään yhtä paljon kuin suomalaisissa.

Mistä suomalaisia sitten syytettiin? Syyskuussa 1936 ilmestynyt Punainen Karjala löysi Karjalasta runsaasti luokkavihollisia, joita vastaan se patisti kansalaisia jatkuvaan luokkavalppauteen. Kirjoittaja kysyi, ”onko todella asiat siten, etteikö vielä puoluejärjestöissä, sovetti- ja muiden järjestöjen koneistossa löytyisi sinne pesiytyneitä trotskilais-zinovjevilaisia hylkiöitä, diversantteja, spioneja, natsionalisteja ja muita sovettivastaisia aineksia”. Näitä kaikkia löytyikin ennen pitkää punasuomalaisten joukosta myös Uhtuan piiristä.

Päätökset laajamittaisten sortotoimien käynnistämisestä koko Neuvostoliitossa tehtiin NKP:n puoluekokouksessa maaliskuussa 1937. Massapidätykset ja teloitukset käynnistyivät tehokkaasti myös Karjalassa. Suhteellisesti suurimpana ne kohdistuivat alusta alkaen suomalaisiin. Irina Takalan arvion mukaan vuosina 1937–38 Karjalassa tuomittiin vähintään 11 300 asukasta, joista noin 4700 oli suomalaisia. Tämä tarkoitti suhteellisesti, että kun koko tasavallan asukkaista vain hieman yli kaksi prosenttia tuomittiin, niin suomalaisista tuomittiin noin kolmannes. Lähes kaikki heistä saivat ”korkeimman yhteiskunnallisen rangaistuksen”.

Eila Lahti-Argutinan kokoamassa venäjänsuomalaisten vainonuhrien luettelossa on hieman alle 300 nimeä, joiden asuinpaikaksi on merkitty Uhtua tai Kalevalan piiri. Näistä suurin osa on vangittu Uhtuan kylästä, ja he olivat vuoden 1918 jälkeen Karjalaan tulleita punasuomalaisia. Toinen suuri joukko, noin 50 henkeä, oli Kannussuon metsätyöpunktilla työskennelleitä amerikansuomalaisia siirtolaisia. Suurin osa vangituista ja teloitetuista oli miehiä.

Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -tutkimushankkeen keräämän tietokannan mukaan Uhtualla tai Kalevalan piirissä asuneiden ja vuosina 1935–39 kuolemantuomion saaneiden Suomen kansalaisten lukumäärä oli joulukuun 2023 tietojen perusteella 273 henkeä. Näiden tietolähteiden perusteella voi arvioida, että Uhtuan piirissä vuosien 1922–38 välillä asuneesta suomalaisesta työikäisestä miespuolisesta väestöstä lähes kaikki vangittiin ja teloitettiin. Teloitukset eivät tapahtuneet Uhtualla, vaan vangitut kuljetettiin kuulusteluihin Kemiin, Karhumäkeen ja Petroskoihin, joiden lähistöltä löytyneissä joukkohaudoissa Stalinin vainojen suomalaiset uhrit saivat viimeiset leposijansa.

Myös vangittujen miesten perheiden kohtelu oli armotonta. Perheet karkotettiin Uhtualta muualle Karjalaan tai Venäjälle aina Siperiaan saakka, missä monet kokonaiset perheet tai perheitä yksin elättämään jääneet äidit menehtyivät nälän ja kovien olosuhteiden uhreina erityisesti karkotusta seuranneina sotavuosina.

Vangitsemistilanteissa tai karkotusaikana orvoksi jääneet lapset otettiin venäläisiin orpokoteihin, joissa he saivat kuulla olevansa kansanvihollisten lapsia ja joutuivat vähitellen unohtamaan perheensä ja kansallisuutensa.

Teksti: Pekka Vaara

Uhtuan seudun elämästä 1920–30-luvuilla ja siellä johtoasemissa toimineiden punasuomalaisten kohtaloista kerrotaan kirjassa Punainen Uhtua – Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin.  Kirja julkistettiin KSS:n historiaseminaarissa 20.4.2024.

 

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

Artikkeli on julkaistu myös Karjalan Heimon numerossa 3–4/2024.

Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/

 

Lue nämäkin:

Paginpertis on kebjei paista

Paginpertis on kebjei paista

Piäkuva: Seiččemes kevätkuudu 2024 tuli Tamberen paginpertin vuozipäivy. Kuva: Katri Kovasiipi Tamberen paginpertin paginanvedäjät Sanna Mylläri (SM) da Sanna-Riikka Knuuttila (SRK) saneldih Karjalan Heimon lugijoile, kuibo Tamberen paginperti algoi da kuibo sen...

Laukunkantaja-kolumni: Voihan Venäjä!

Laukunkantaja-kolumni: Voihan Venäjä!

Laukunkantaja-kolumnisti Aki Aunala pohtii Venäjää koskevan tutkimustyön kummallisuuksia, mahdollisuuksia – ja välttämättömyyttä. Päivämäärä 24.2.2022 ei hevillä unohdu. Silloin Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan ja teki itsestään vihatun...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.