Tuiskukuun lopušša koko meijän mualla onnitellah miehie: tuattoja, ukkoja, poikie. Miehien harteilla ollah vaikeimmat ruavot – hyö ohjatah, rakennetah, luuvvah, puoluššetah, otetah vaštuuta tärkeimmistä piätökšistä.
Tahon kertuo miehistä, kumpaset eletäh vienankarjalaisissa kylissä ta šäilytetäh perintehellisie ruatoja. Mielehini ruato antau heilä innoššušta ta še on niise yhtenä šyistä, mintäh hyö jiätih elämäh omih kotikylih ta autetah šen kehittämistä. Še, jotta kyläššä eläy ruatajie, ahkerie ihmisie näkyy heti kyläh tultuo: puhtahat pihat, korjatut kaunehet talot. Šemmosie ihmisie onnekši on vielä äijän. Kerron vain kolmešta heistä, kenen kera miun ičen onnistu tuttavuštuo.
Karjalaisissa kylissä ammusista ajoista elettih taitajat käsityömuasterit. Meštaruš šiirty yheštä šukupolvešta toiseh, ka ajan kuluttuo še kuiteski hil’l’akkaiseh katou ta nyt on ylen arvokašta, jotta kyläššä on muasterija, kumpaset ošatah ruatua kaikkie omin käsin.
Tuaton kehumini on parašta
Jyškyjärvi on tunnettu omilla venehien rakentajilla. Aleksandr Morozovin tuatto Viktor Petrovič niise oli taitaja muasteri ta yksi niistä, ket enšimmäisinä ruvettih rakentamah venehie kyläššä. Šanterilla tämä ruato ei ollun mieltä mukah.
– Mie kävin hänen kera työpajah ta kačoin mitä ta mitein hyö ruatah, ičeki yritin mitänih luatie omin käsin. Konša tuatto šano: “Moločča!”, še oli parašta, še merkičči, jotta hyvin luajittu. Tuatto aina šano, jotta pitäy hyvin ruatua, jotta pitkäh aikah, Ruato mieštä ei riko monie vuosie še keštäis, muistelou Šanteri.
Kešällä Šanterin luokše tulou čikko Polina. Lapšuošta ašti heijän pereheššä paistih vain karjalakši. Ta nyt veikko ta čikko ei paissa koissa venäjäkši. Vanhemmat elettih enšin Šuopaššalmešša, šovan jälkeh šiirryttih elämäh Jyškyjärveh. Vuotena 1957 heijän tuatto rakenti talon, missä nyt Šanteri eläy.
– Elin Koštamukšešša ta konša muamoni jäi yksin tulin tänne hoitamah häntä. Šiitä pensijalla piäštyön tuli naiseni ta näin myö ni jäimä kyläh. Kešällä pitäy olla rakennuštöissä, talvella ruan työpajašša, luajin kotie varoin kaikenmoisie vehkehie: stuulie, skammija, ken mitä tiluau šitä ni ruan. Mie tykkyän kaikkie kaunista, toičči iče kekšin mitänih, toičči televisorista niän ta himottais ičen šamoin luatie, kerto Šanteri.
Valmissa reki kešällä
Joven toisella rannalla eläy Sergei Nikolajev oman naisen kera. Tänä vuotena heijän pereheššä on šuuri pruasniekka – pariskunta juhliu Kultaista hiäpäivyä – 50 vuotta yheššä.
Talon pihašša on puušepän työpaja ta Sergei ruatau šiinä. Kun olin hänen luona, Sergei Aleksandrovič luati rekijä. Niitähän pitäy valmistua kešällä.
– Puušepän meštarutta opaššuin šentäh kun aloin ruatua kirvešmiehenä. Pieneštä šuaten opaššuin ta kokemušta aina lisäyty, piti olla vain himo ruatua, kerto Sergei.
Sergei ei ole karjalaini, ka koko elämän hiän on elän karjalaisešša kyläššä karjalaisen naisen kera. Šentäh karjalaisien kulttuuri ta perintehet tultih hänellä oikein lähisiksi.
Tervua poltetah männyštä
Šaman matan aikana nävin vielä yhtä vanhua perintehellistä miešruatuo, kumpani on välttämätöintä, još kyläššä rakennetah venehie. Vuokkiniemiläini Aleksandr Lesonen näytti mitein nyt poltetah tervua ta kerto mitein še tapahtu ennein.
– Šuaha tervua puušta ei ole vaikie. Pitäy vain jotta puut oltais tervasie. Kaikešta paremmin šovitah puijen kannot, niissä on kaikešta enemmän tervua. Tervakši otetah vain mäntyö. Miula tervahautana on kaivattu kuoppa, šen piällä on metalliratti ta šiitä tulou putki. Ratin piällä panen täyven puuta tynnyrin, šen pohja pitäy olla yllä. Ympäri tynnyrie panen hiekkua ta šavie, jotta tuli ei piäsis šiämeh. Šen jälkeh tynnyrin ympäri poltetah ropivo ta putkešta kotvasen piäštä rupieu virtamah tervua, enšin valkieta ta šiitä tummua, kerto Aleksandr Valterovič.
Aleksandr opaštu polttamah tervua kaččuon, mitein šitä ruatah vanhemmat kyläläiset. Vanhašta tervan valmistamiskeinošta hiän vain kuuli.
– Ennein oli šuurie tervahautoja ta ropivoja poltettih muutoma päivä. Hautah, kumpasen pohjašša oli šuuri pannu, pantih mäntykantoja, niijen piällä pantih turpehta ta poltettih šuurta ropivuo. Šemmoni palaja vuara oli. Terva kannoista virtasi pannuh ta šiitä, kun ropivo šammu šankoilla šitä ammullettih. Nyt šemmoista keinuo vain joškuš Šuomešša rekonstruoijah eikä käytetä elämäššä, jatko omua kertomušta Aleksandr.
Kun myö pakasima ta kaččoma miehen talon pihalla olijie omin käsin luajittuja puuveššokšie, šankko tervua oli jo valmis. Šitä jo šuau käyttyä tervuamiseh, vain tervan pitäy olla kiehuvan kuumana. Šitä varoin šankkoh pannah tulikuuma kivi. Kuuma terva paremmin täyttäy kaikkie puašuja ta veneh šäilyy pitemmälti.
Tuttavuštumini paikallisih eläjih ta heijän šäilyttämih ruatoih ihaššuttau. Näkyy, jotta miehet huolellišešti šäilytetäh omua ammattie. Kyllä, nyt kaikin käytetäh uušie keinoja ta tekniikkua, ka työpajašša šäilyy muissokši heijän tuattojen tahi ukkojen vanhoja työkaluja.
Ruavolla luonnonmaterialien kera on oma erikoini viehättävyš, ta meštaruš šynnyttäy kyšyntyä. Kun tämän ket’t’un renkkahat on šivottu – eläy ruato, eläy ihmini ta eläy hänen kotikylä.
Teksti: Uljana Tikkanen, 24.2.2021 Oma Mua
Fotot: Igor’ Istratjev. Aleksandr Morozovin luatimie esinehie tilattih Moškovašta Murmanskih šuaten. Aleksandr Lesonen: “Još kyläššä rakennetah venehie, tervan polttamini on arvokašta ruatuo.” Sergei Nikolajev tietäy kaikkie šaloja, mitein luatie kaunista ta lujua rekie .
