Karjalan Heimo

Emmi Kuittinen on paneutunut itkuvirsikulttuuriin kymmenen vuoden ajan.

Runon mahti täytti Heimopäivän poikkeusoloissa Helsingissä

Kirjoittanut: Katri Kovasiipi
Julkaistu: 21.10.2021

KUVA: 18.9.2021 Helsingin Paasitornissa pidetyn Heimopäivän pääohjelmana oli Runon mahti -seminaari. Itkuvirsiin syvällisesti paneutunut kansanmuusikko Emmi Kuittinen oli monille kuulijoille täysin uusi tuttavuus seminaarin puhujien joukossa.

KUVAT: AILA-LIISA LAURILA

Syyskuussa Heimotapaamisen yhteydessä järjestetty Runon mahti -seminaari tarjosi korkeatasoisen ja monipuolisen katsauksen ajankohtaiseen kansanrunouden tutkimukseen. Seminaariteema sopi yhteen myös Karjalan tasavallassa nyt vietettävän Karjalaisen runon vuoden kanssa.

Runoseminaarin ensimmäinen puhuja, MuT Pekka Huttu-Hiltunen Runolaulu-Akatemiasta, on jo väitöskirjassaan osoittanut, miten runolaulu yhä elää Vienan Karjalassa. Esityksessään Huttu-Hiltunen keskittyi kysymykseen, mistä syistä runolaulu on säilynyt nimenomaan Vienan Karjalassa.

FT Kati Kallio Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta puolestaan havainnollisti, miten tietojenkäsittelytiede voi auttaa itämerensuomalaisen runolaulun variaatioiden ja yhtäläisyyksien tunnistamisessa ja tutkimisessa sekä uudentyyppisten tutkimuskysymysten esiin nostamisessa.

FT Joonas Ahola Helsingin yliopistosta ja Kalevalaseurasta valotti, kuinka kansanrunoutta ja runolaulua muovailtiin sosialistisen realismin tarpeisiin Neuvostoliitossa ja Neuvosto-Karjalassa Stalinin aikana.

Nykykirjallisuuden suhdetta kalevalamittaisiin runoihin analysoi FT, MuM Heidi Henriikka Mäkelä Helsingin yliopistosta. Seminaarin puheenjohtajana toimi FT Senni Timonen, joka on Sivistysseuran hallituksen jäsen ja sen julkaisutoimikunnan puheenjohtaja.

Runoseminaarin ja Heimopäivän ohjelma luentoineen on katsottavissa kokonaisuudessaan Karjalan Sivistysseuran YouTube-kanavalta. Tuonnempaa tästä artikkelista löydät myös linkitykset kuhunkin yksittäiseen luentotallenteeseen.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Heimopäivän yleisö istuu kuuntelemassa esityksiä salissa. Kaikilla on kasvomaskit koronapandemian takia.

Tasokkaat esitykset ajankohtaisista kansanrunouden tutkimuksen näkökulmista saivat keskittyneen yleisön huomion. Runon mahti tuli päivän aikana koetuksi myös aitojen runonäytteiden ja äänellä itkemisen muodossa.

Viena ei ole periferiaa vaan ydinaluetta

Pekka Huttu-Hiltunen toi esityksessään voimakkaasti esiin, että laulu on inhimillisen kulttuurin tärkein kommunikaation muoto. Ihmiskunnan historia on 100 000 vuotta vanhaa, ja laululla on ollut siinä paikkansa noin 90 000 vuotta. Kirjoitettu kulttuuri on sen sijaan vain muutamia tuhansia vuosia vanhaa.

Ennen kirjoitettua kulttuuria tiedot, taidot ja perinteet ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle laulamalla, joten laulut ovat olleet hyvin ratkaisevassa roolissa koko ihmiskunnan kehityksen kannalta.

Itämerensuomalaisella kulttuurialueella runolaulua on esiintynyt yhtä lailla suomalaisilla, karjalaisilla, inkeriläisillä ja virolaisilla. Huttu-Hiltunen tähdensi, että runolaulumittaisen laulun on täytynyt näin ollen syntyä jo ennen kuin nämä kielialueet erkaantuivat toisistaan ja alkoivat kehittyä omiksi kielialueikseen.

Runolaulua esiintyi vielä 1800-luvulle tultaessa suhteellisen yleisesti Itä-Suomen ja Karjalan alueella, mutta se oli harvinaistunut läntisen Suomen alueelta. Samalla, kun on kiinnostavaa tietää, miksi runolaulu säilyi Vienan Karjalan alueella, ei voida sivuuttaa kysymystä, miksi se samalla harvinaistui muualla.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Pekka Huttu-Hiltunen puhui yleisölle ensimmäisenä.

MuT Pekka Huttu-Hiltunen eritteli syitä vanhan runolauluperinteen säilymiseen Vienassa.

Uskonto, elinkeinot ja hämärän hyssy

Aiemmin on ajateltu, että Vienan Karjala oli periferiaa, jossa muutokset tapahtuivat hitaasti, koska ulkopuolisia vaikutteita ei juuri ollut. Huttu-Hiltuselle kuitenkin syntyi jo yli 20 vuotta sitten oivallus, ettei Vienan Karjala suinkaan ole periferiaa, vaan se on itämerensuomalaisen kielialueen kannalta keskellä, ydinaluetta. Kielialueen ulkopuolelta tulevat vaikutteet ja muutokset tapahtuvat ensin reuna-alueilla, ja ydinalueilla vaikutuksilta säästytään tai ne ovat vähäisimpiä.

– Vienan Karjalasta ja Länsi-Vienasta kotoisin olevat ihmiset voivat olla ylpeitä, etteivät he ole mistään perukasta, vaan nimenomaan keskipisteestä kotoisin, Huttu-Hiltunen totesi.

Runolauluperinteen säilymiseen vaikuttavista kulttuurisista tekijöistä tärkeimpänä Huttu-Hiltunen piti ortodoksista uskontoa, joka mahdollisti vanhojen uskomusten ja niitä ylläpitävien käytäntöjen säilymisen. Ortodoksisuudessa uskonnon harjoittaminen perustuu tapakulttuuriin ja perinteisiin, ja se on luonteeltaan rituaalinomaista. Henkilökohtaisen uskonelämän vaatimus ei ole siinä samalla tavalla ensisijaista kuin esimerkiksi luterilaisuuteen liittyvissä herätysliikkeissä.

Vieraillessaan luterilaisen herätysliikkeen seuroissa Huttu-Hiltunen oli oivaltanut uskontotaustan vaikutuksen runolauluperinteen säilymiseen, kun saarnamies kuvasi henkilökohtaista uskoon heräämistään: ”Laulut vaihtui”. Vienassa vallinnut ortodoksinen uskonto ei edellyttänyt laulujen vaihtamista, joten vanha runoperinne sai säilyä.

Vienan alueella myös sukukeskeisyys ja perinteiset elinkeinot tukivat runolaulun säilymistä. Kotikeskeistä elämää viettäneet naiset siirsivät lauluperinnettä lapsilleen. Myös ympäristötekijät tukivat runolauluperinteen säilymistä. Pitkät hämärät illat ja aamut, ”hämärän hyssyt” täyttyivät tarinoista ja lauluista, kun oikein muutakaan ei nähnyt tehdä.

MuT Pekka Huttu-Hiltusen esityksestä löytyy videotallenne täältä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Kati Kallio kertoi puheenvuorossaan tietojenkäsittelytieteen keinoista.

Yhtenä esiintyjänä oli FT Kati Kallio, joka esitteli tietojenkäsittelytieteen tarjoamia mahdollisuuksia laajojen runoaineistojen tutkimiseen.

Tietojenkäsittelytiede runolaulututkimuksen apuna

– Me suomalaiset voimme käyttää minkä tahansa itämerensuomalaisen kielen puhujien perinnettä ikään kuin mainitsematta, mistä se on lähtöisin, ja sehän ei tietenkään käy – mutta siitä huolimatta sekä erot että yhtäläisyydet ovat kiinnostavia, pohti FT Kati Kallio esityksensä aluksi.

Kallio esitteli tutkimushanketta, jossa selvitetään laajapohjaisen yhteistyön avulla, mitä yhteisiä piirteitä on itämerensuomalaisessa runolaulussa. Hankkeessa on mukana virolaisia ja suomalaisia folkloristeja sekä tietojenkäsittelytieteilijöitä.

Käsiteltävät runoaineistot on kerätty pitäjäkohtaisesti Karjalasta sekä Suomen että Venäjän puolelta, Kannakselta, Inkeristä ja Virosta.

– Usein unohdetaan, että Virossa on ollut hyvin samankaltainen runokulttuuri kuin Suomessa, osin tutkimustraditiotkin ovat kulkeneet erillään, Kallio toteaa.

Tietojenkäsittelytieteen keinoin, tietokonepohjaisten menetelmien avulla voidaan käydä tehokkaasti läpi hyvin laajoja aineistoja, mutta aineiston sisältämä suuri kielellinen variaatio tuottaa näille menetelmille usein haasteita. Kallion esittelemässä aineistossa esimerkiksi sana ”Väinämöinen” esiintyy 300 erilaisena variaationa.

Aineistosta löydettyjä itämerensuomalaisten laulurunojen yhteisiä piirteitä ovat esimerkiksi tietyt myyttirunot, joita löytyy sekä Karjalasta että Virosta (esimerkiksi Virossa nimetön seppä, kun Karjalassa Ilmarinen). Vaihtelu näissäkin on aina suurta sen perusteella, katsotaanko aineistosta pitkiä, isoja tarinakokonaisuuksia, pieniä tekstimotiiveja vai yksittäisiä säetyyppejä.

Kallio tähdensi, että vähintään yhtä tärkeässä roolissa kuin tietojenkäsittelytieteen suoma apu ovat ihmiset, jotka tuntevat aineiston ja tietävät, mitä kaikkea siinä on taustalla.

– Tärkeää on katsoa todella tarkkaan, mitä ne itse runot ovat, sanoi Kallio.

FT Kati Kallion esityksestä löytyy videotallenne täältä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Joonas Aholan puheenvuoro liittyi Neuvostoliiton aikaan.

FT Joonas Ahola havainnollisti sosialistisiin tarkoitusperiin sepitetyn runoperinteen tyypillistä kaavaa Jouki Hämäläisen laatiman Kalevalan kankahilta -runon (1952) avulla.
.

Keskusjohtoista kansanrunoutta

Sosialistinen vallankumous ulotti otteensa myös Stalinin ajan Neuvosto-Karjalan kansanrunouteen. Samalla kun kirjailijoita ja taiteilijoita velvoitettiin 1920–1930-luvuilla tuottamaan tekstejä ja teoksia, jotka tukivat sosialistisen yhteiskunnan rakennustyötä, myös folklorelle asetettiin sama tehtävä.

– Ideologisesti oikeaoppisen perinteen tuli olla sosialistista sisällöltään, kansallista muodoltaan, ja sen tehtävänä oli propagoida sosialistista ideologiaa, tiivisti esityksessään FT Joonas Ahola.

– Karjalalle ja karjalaisille katsottiin olevan tärkeää erottautua Suomesta myös kulttuurisesti.

Karjalaisia runonlaulajia ryhdyttiin kouluttamaan poliittisesti. Heille kerrottiin Neuvostoliiton saavutuksista ja heille hankittiin radioita ja sanomalehtiä, jotta virallinen propaganda saavutti heidät. Sosialistisen sepitetyn runoperinteen vakuutettiin olevan aitoa, koska sekä opastajat että sepittäjät olivat proletariaatin edustajia, ja folklore kuului proletariaatille.

Neuvostokalevalaisista runoista on lopulta tunnistettavissa kaava, joka kulkee johtajan tervehtimisestä ja ylistämisestä kansan ahkeruuden ja runoilijan oman kansanomaisuuden kuvaamisen kautta Neuvostoliiton saavutuksien kehumiseen ja kiittämiseen.

– Muodoltaan runot ovat kalevalamittaan kirjoitettuja, mutta sisällöt kaikkea muuta kuin perinteisiä, Ahola totesi.

Ahola näkee näiden runojen nykyluennoissa mahdollisuuksia myös tulkinnoille, joita tekstien syntyaikoina ei ole uskallettu ajatellakaan. Uudet tulkinnat voivat rakentua esimerkiksi tekstin rakenteille, intertekstuaalisuudelle ja johtopäätöksille suhteessa menneisyyteen. Vaikka runojen sisällöt olivat sensuurin rajaamia, niissä on luettavissa runonlaulajien itseilmaisua ja omaa taiteellista ilmaisuvoimaa.

– Puhuminen ja kirjoittaminen ovat olemassaolon ilmaisua – myös yksilönä. Julkaiseminen merkitsi runonlaulajille myös tuloja, mikä mahdollisti elossaolon yksilönä tai ylipäätään, Ahola painotti.

FT Joonas Aholan esityksestä löytyy videotallenne täältä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Heidi Henriikka Mäkelä on tutkinut Suomi 100 -juhlavuoden teemaan liittyviä teoksia.

Kalevalaiset runot saavat nykykirjallisuudessa etenkin pakanallisuutta ja seksuaalisuutta korostavia tulkintoja, kertoi FT, MuM Heidi Henriikka Mäkelä.

Kalevalaiset runot nykykirjallisuuden aineksina

FT, MuM Heidi Henriikka Mäkelä keskittyi esityksessään kysymykseen, miten kalevalamittaisia runoja käytetään kertomaan menneisyydestä nykyisyydessä. Mäkelä on tutkinut Juha Hurmeen Finlandia-voittajateosta Niemi (2017) ja Risto Isomäen teosta Viiden meren kansa (2018). Molemmat teokset liittyivät Suomi 100 -juhlavuoden teemaan.

Mäkelä löytää sekä Hurmeen että Isomäen teksteistä kalevalaisen runouden tulkintoja, joissa kalevalamittaisia runoja ja kalevalaista kulttuuria tulkitaan kristillisyyttä häivyttäen ja pakanallisuutta korostaen. Mäkelä on kiinnittänyt huomiota myös Hurmeen tekstien vastaanottoon esimerkiksi kirjablogeissa, joissa tällainen pakanallisuutta korostava kalevalaisen runouden tulkinta on otettu vastaan innostuneesti.

Toinen Hurmeen ja Isomäen teksteissä esiin nouseva teema on seksuaalisuus. Teoksissa tuodaan esille, että kalevalamittaisten runojen kautta voitaisiin päästä käsiksi aikaan, jossa ajatus seksuaalisuudesta ja kehollisuudesta olisi vapaampaa kuin nykyisin. Esimerkkinä Hurme nostaa kirjassaan esiin Vitun vihat -loitsun.

Hurmeen Niemessä tekemät uskontoon ja seksuaalisuuteen liittyvät runotulkinnat joutuvat perustoiltaan vaikeuksiin, jos runot palautetaan niiden syntyalueille ja kontekstiin, jossa ne on luotu. Esimerkiksi Vitun vihat on ollut tietäjän parannusloitsu, ja Mäkelä toteaakin, että sen yhteyteen on hyvin haastavaa tuoda moderneja käsityksiä seksuaalisuudesta tai kielestä.

On kuitenkin kiinnostavaa, miksi nykytulkinnat syntyvät sellaisina kuin syntyvät. Nykykirjallisuuden kontekstissa vanhojen runojen kautta on haluttu ensisijaisesti kertoa hyvä tarina.

– Kalevalaisuuden ajatuksiin viittaamalla haastetaan myös modernin kipupisteitä, kuten kahlittua kehollisuutta, luonnosta erkaantumista ja ihmisten hyväksikäyttöä uskontojen nojalla, pohti Mäkelä.

Katso videotallenne FT Heidi Henriikka Mäkelän esityksestä täältä.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen

Aleksi Mainio kertoi tutkimushankkeesta, jonka nimi on Suomalaiset Venäjällä 1917–1964.

FT Aleksi Mainio tutkii Stalinin vainojen aikaista kahta suomalaisryhmää, ennen vuotta 1917 siellä oleskelleita ja vallankumousvuoden 1917 jälkeen Neuvosto-Venäjälle lähteneitä.

Suomalaiset Venäjällä vuosina 1917–1964

Ennen Karjalan Sivistysseuran 115. vuosikokousta FT Aleksi Mainio kertoi tutkimushankkeesta Suomalaiset Venäjällä 1917–1964. Hankkeen lähtölaukauksena voidaan pitää politiikantoimittaja Unto Hämäläisen aloitetta Helsingin Sanomissa 31.8.2019: ”Stalinin vainoissa kuoli yhtä paljon suomalaisia kuin talvisodassa. Valtiojohto, tehkää selvitys heidän kohtalostaan.”

Aloite sai runsaasti mediahuomiota, ja niin Valtioneuvoston kanslia päätyi tilaamaan Kansallisarkistolta esiselvityksen. Tehtävään pyydettiin poliittisen historian tutkija Aleksi Mainio. Itse tutkimushanke saatiin käyntiin 1.9.2020 ja se jatkuu vuoden 2025 loppuun asti.

Tutkimuskohteena ovat suomalaisten elämä ja kohtalot – keitä nämä ihmiset olivat, miksi he lähtivät Neuvostoliittoon, mitä tapahtui matkan varrella ja kuinka heille kävi Stalinin vainoissa ja niiden jälkeen.

Tietoja kootaan aina Stalinin seuraajan Nikita Hruštšovin valtakauden loppuun, vuoteen 1964 saakka.
Suomalaiset Venäjällä muodostuu kahdesta ryhmästä, ennen vuotta 1917 siellä oleskelleista ja vallankumousvuoden 1917 jälkeen Neuvosto-Venäjälle saapuneista, joita olivat punapakolaiset, amerikansuomalaiset ja loikkarit. Punapakolaisia saapui Suomesta vuoden 1918 sisällissodan aikana ja heti sen jälkeen Neuvosto-Venäjälle kaikkiaan 10 000–13 000.

Amerikansuomalaisia Neuvostoliittoon muutti noin 5 000–7 000 taloudellisista ja ideologisista syistä. Heitä värvättiin myös tarkoituksellisesti töihin rakentamaan sosialistista yhteiskuntaa.

Merkittävin Neuvostoliittoon saapunut ihmisryhmä olivat loikkarit. Lapuan liike sai suomalaisen vasemmiston kärsimään hätää 1930-luvulla ja työttömyyttä oli paljon. Neuvostoliitosta puolestaan kaikui viesti, ettei siellä ole työttömyyttä. Arviot loikkarien määrästä ovat vain suuntaa-antavia, mutta voidaan puhua 15 000–20 000 loikkarista.

Tutkimushankkeen tulokset julkaistaan interaktiivisena tietokantana, tietokirjoina ja populaareina artikkeleina. Suomalaisuuden määritelmä esimerkiksi siltä osin, luetaanko inkeriläiset tai karjalaiset tutkimuskohteena olevien suomalaisten joukkoon, on vielä avoinna.

FT Aleksi Mainion esityksestä löytyy videotallenne täältä

__________________

Teksti: Katri Kovasiipi
Kuvat: Aila-Liisa Laurila

__________________

Artikkeli julkaistaan Heimopäivästä kertovassa kokonaisuudessa Karjalan Heimo -lehdessä nro 9-10/2021, joka ilmestyy loka-marraskuun vaiheessa.

Lue nämäkin:

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.