Kuva: ”Suuresta etapista” muistuttava kivi on tuotu Sandarmohiin Solovetskin saaristosta. Kuvaaja: Eeva-Kaisa Linna. Raija-Liisa Mäkelän tietokirjan Solovetski – Venäjän historian peili (KSS) kuvitusta.
Kirjailija Raija-Liisa Mäkelä luotaa artikkelissaan Karjalan Karhumäestä löydetyn Sandarmohin joukkohautapaikan historiaa. Sandarmohin haudat löytäneelle karjalaiselle ihmisoikeusaktivisti Juri Dmitrijeville myönnetään keskiviikkona 6.3.2024 Milanossa oikeamielisen arvonimi ja hänelle istutetaan Milanon oikeamielisten puutarhaan nimikkopuu.
Itä-Karjalassa on Auschwitziin tai Katyniin vertautuva joukkotuhoamispaikka, jossa mäntymetsän keskellä lepää yli 900 teloitettua suomalaista. Paikalla ei silti ollut ennen vuotta 1997 edes nimeä.
Suuren hämäyksen uhreja
1930-luvun alkupuoleen mennessä nykyään pääasiallisesti Karjalan tasavallan nimellä tuntemallemme alueelle oli monien vaiheiden jälkeen muodostunut arviolta 20 000–25 000 etnistä suomalaista käsittävä yhteisö. Se koostui Suomen sisällissodan (1918) jälkiselvittelyssä Venäjälle paenneista punapakolaisista, vapaaehtoisesti sosialismia rakentamaan tulleista amerikan- ja kanadansuomalaisista, lapuanliikkeen Neuvostoliittoon muiluttamista tai sen pelossa sinne paenneista kantasuomalaisista, maailman talouslaman (1929–30) rajan yli työnhakuun ajamista pulapakolaisista sekä läskikapinan (1922) hävinneistä suomalaisista.
Tuolloin 1. maailmansodan (1914–1918), Lokakuun vallankumouksen jälkeisen sisällissodan (1918–1921) ja Leninin jo 1918 julistaman punaisen terrorin jäljiltä neuvostovaltio kaipasi kipeästi ammattitaitoista työvoimaa toteuttaakseen päätähuimaavat suunnitelmat maan nostamiseksi työväen paratiisiksi. Siirtolaisten odotukset olivat korkealla ja he olivat valmiita toteuttamaan moisen urakan tajuamatta sitä tosiasiaa, että olivat päätyneet terrorivaltioon, jonka perustan oli luonut vimmaisassa taistelussaan vallassa pysymiseksi Lenin.
Tuolloin Lenin oli käyttänyt ensimmäistä kertaa myöhemmin järjestelmälle ”sopimattomista” ihmisistä tavanomaiseksi käynyttä määritelmää kansanvihollinen. Väestön vastarinnan nujertamiseksi jo vuoden 1917 puolella maahan perustettiin salainen poliisi VTsheka. Sen tehtäväksi ilmoitettiin taistelu vastavallankumousta ja sabotaasia vastaan. Eri aikoina eri nimillä toimivana tuo pahamainen järjestö on säilynyt nykypäiviin asti.
Seuraavaksi nuori hallitus söi lupauksensa demokraattisen hallintomuodon pystyttämisestä maahan. Se hajotti kansalle lupaamansa Perustuslaillisen kokouksen jättäen maan vuosikausiksi ilman perustuslakia ja valtiosääntöä. Välittömästi sen jälkeen Lenin lakkautti hallituksen nimissä kaikki kilpailevat puolueet paitsi myöhemmin kommunistiseksi nimettyä bolsevistista puoluetta.
Näin tie autoritaariseen hallintaan ja täydelliseen diktatuuriin oli avattu, ja maahan rakentui vähitellen yhden puolueen ja yhden henkilön diktatuuri. (Kaikki kursivoinnit artikkelin kirjoittajan, R-L Mäkelän.) Perustelut sille olivat Leninin mukaan äärettömän yksinkertaiset: ”Emme käy sotaa erinäisiä henkilöitä vastaan. Me hävitämme porvaristoa yhteiskuntaluokkana.”
Perustuslain ja valtiosäännön puuttuessa terrorin laillistaminen mahdollisti salaisen poliisin rajattoman mielivallan, jonka olemusta nobelisti Solženitsyn on luonnehtinut seuraavasti:
”VTshK, tuo Vallankumouksen Vartija, on ihmiskunnan historiassa ainoa rankaisuelin, jonka toiminnassa yhdistyvät samanaikaisesti seuranta, pidätys, rikostutkinta, syyttäjänvaltuudet, oikeusmenettely ja tuomion täytäntöönpano.”
Voimme siis perustellusti todeta, että olemassaolonsa ensi päivistä lähtien nuori neuvostomaa oli terroristinen valtio. Siitä se kehittyi yhä vääjäämättömämmin poliittisen terrorin suuntaan. Menettelyyn kuuluivat asioiden vääristely ja suoranaisiin valheisiin turvautuminen, kuten seuraava lainaus Leniniltä osoittaa:
”Esiintykää ´vihreinä´ (myöhemmin syytämme tapahtuneesta heitä), ratsastakaa vielä 10–20 virstaa, hirttäkää kaikki kulakit, kirkonmiehet ja tilanomistajat. Palkkio kustakin hirtetystä on 100 000 ruplaa.”
Pohja myöhemmin, Stalinin päästyä valtaan, riehuneelle Suurelle terrorille oli luotu. Lyhyenä muistutuksena tästä kerrottakoon, että Solovetskin erityisvankileiri nro 1 perustettiin jo Leninin eläessä, vuonna 1923: tuolloin saaristoon tuotiin ensimmäiset poliittiset vangit. Näin alkunsa saanut vankileirijärjestelmä alkoi elää ja kehittyä saavuttaakseen lakipisteensä Suuren terrorin vuosina.
Tuhannet ja taas tuhannet vangit ovat kulkeneet Solovetskin luostarin pitkillä käytävillä. Kuva: Tapani Kaukoniemi, Raija-Liisa Mäkelän tietokirjan Solovetski – Venäjän historian peili (KSS) kuvitusta.
Suuren terrorin lähtökohdista
Seuraavaksi lyhyesti siitä, miksi Suuri terrori ajoittui vuosiin 1937–38. Tuolloin vallankumouksesta oli kulunut pyöreästi 20 vuotta. Luulisi, että vastavallankumoukselliset ainekset ehdittiin siinä ajassa tuhota täydellisesti.
Tosiasia on, että parin vuosikymmenen aikana vallanpitäjät olivat tuhonneet jatkuvilla vainokampanjoilla yhteiskunnan varakkaimman väestönosan, mikä köyhdytti maata merkittävästi. Lisäksi he tuhosivat ison osan työteliäintä, kulakeiksi määrittelemäänsä talonpojistoa. Vainokampanjoissa oli sitä paitsi menehtynyt valtava määrä vanhanajan kulttuuriväkeä ja teknistä älymystöä, tutkijoita, insinöörejä ja teknikoita, mikä johti teknisen osaamisen romahtamiseen kautta maan.
Silti suureksi osaksi puolilukutaidottomien vallanpitäjien mielestä (esimerkistä käy kaksi vuotta ala-astetta käynyt Nikita Hruštšov) tuhotun väestönosan tilalle olisi kuluneina vuosina pitänyt kasvaa uusi sivistyneistö- ja osaajakerros. Näin ei ollut tapahtunut. Vanhan vitsin mukaanhan tullakseen sivistyneeksi ihmisen on käytävä kolme korkeakoulua, mikä tarkoittaa todellisen sivistyksen karttumista vasta kolmessa sukupolvessa, isoisän, isän ja pojan kouluttautumisen myötä.
Bolsevikit kuitenkin katsoivat syyn uuden sukupolven taloudelliseen taitamattomuuteen piilevän sabotoinnissa ja sitä harjoittavissa sabotööreissä – siinä teille joukko uusia kansanvihollisia. Ja kun syitä epäonnistuneeseen taloudenhoitoon ja töiden huonoon järjestelyyn etsittiin, syyllisiksi nimettiin useimmiten työssään parhaat ja taitavimmat.
Esimerkistä voi käydä Itä-Karjala. Sitä vuosikausia johtaneet suomalaiset Edvard Gylling ja Kustaa Rovio olivat luotsanneet Itä-Karjalan merkittäviin taloudellisiin saavutuksiin. Heidät kuitenkin eliminoitiin ensimmäisinä, jo vuonna 1935. Eliminointia vauhditti myös päättäjien pelko Itä-Karjalan mahdollisesta pyrkimyksestä liittyä Suomeen, joten juuri 1930-luvun alussa tasavallassa hyväksyttiin linja sen karjalaistamiseen.
Johtoportaan tuhoamisen jälkeen väkivallan kierre laskeutui yhä alemmalle tasolle, mikä heikensi taloudellisia tuloksia entisestään.
Kaikki edellä sanottu on leveällä pensselillä maalattu kuva siitä, millaiseen maahan suomalaiset siirtolaiset olivat joutuneet. Ja koska kehitys kehittyi, se kantoi viime kädessä ”kauneimman hedelmänsä”, elokuusta 1937 aina marraskuuhun 1938 jatkuneen Suuren terrorin aallon. Tämän nimen tuolle totaalisen poliittisen terrorin kaudelle on antanut brittitutkija Robert Conquest.
Suuri terrori Itä-Karjalassa
Suuren terrorin pani alulle Stalinin inspiroima ja sisäasiain kansankomissaari Nikolai Ježovin 30. heinäkuuta 1937 antama päiväkäsky numero 00447 nimeltä ”NKVD:n operaatiosta entisten kulakkien, kriminaalivankien ja muiden neuvostovastaisten ainesten rankaisemiseksi”. Tuo lavea sanamuoto muut neuvostovastaiset ainekset – sen alle mahtui kuka ja mikä vain.
Alkuun Ježov kehotti paikallisia toimijoita lähettämään Moskovaan arvioluvut päiväkäskyn nojalla rangaistavien määristä. Pisimmän luettelon hallitukselle lähetti Moskovan aluekomitean 1. sihteeri Nikita Hruštšov, josta myöhemmin tuli suojasään alullepanija. Hänen luettelonsa sisälsi 41 305 nimeä. Jatkossa oletusluvut vain kasvoivat, kun kautta maan päästettiin valloilleen pidätysten helvetti.
Ježovin päiväkäskystä tuli lähtölaukaus Suurelle terrorille, jonka aikana maassa pidätettiin 1 372 382 henkilöä. Heistä 681 692 teloitettiin.
Itä-Karjalassa Suuren terrorin uhriluku kuului maan korkeimpiin, ja vainot kohdistuivat ennen muuta suomalaisiin, joita koko väestöstä oli vähiten. Petroskoilaisen tutkijan Irina Takalan mukaan tuolloin etnisiä suomalaisia oli väestöstä vajaat 3 %, silti vainon kohteiksi joutuneiden suomalaisten luku nousi 41 %:iin (vastaavasti karjalaisten osalta luku oli 27 ja venäläisten 25). Kansallisuuden perusteella tuomittujen joukossa suomalaisten määrä oli sitäkin suurempi, eli 74 %, karjalaisten luvun jäädessä 16:een ja venäläisten 3 %:iin.
Grigori Saltupin veistämä muistomerkki hautausmaan portilla. Siinä lukee: ”Ihmiset, älkää surmatko toisianne.” Ilkivallantekijät ovat poistaneet sen huipulla olleen suojelusenkelin. Kuva: Airi Leppänen.
Sandarmohin suomalaiset
Keitä sitten olivat pidätetyt ja tuhotut suomalaiset? Otin satunnaisesti noin 10 000 nimeä sisältävästä Eila Lahti-Argutinan laatimasta matrikkelista ”Olimme joukko vieras vaan” 10 nimeä:
Bromsi Juho, s. 1907 Suomessa, muutti Neuvostoliittoon Kanadasta 1922, konekorjaamon työläinen. Teloitettu 28.12.1937 Karhumäessä.
Corgan Oscar, s. 1887 Haaparannassa, muutti Neuvostoliittoon USA:sta 1934, kirjakaupan johtaja Uhtualla. Teloitettu 9.1.1938 Karhumäessä.
Ekstedt Jaakko, s. 1883 Oulussa, pakeni Venäjälle 1918, kirjapainon latomon päällikkö. Teloitettu 10.2.1938 Karhumäessä.
Heikkinen Juho, s. 1909 Kuhmossa, loikkasi Neuvostoliittoon 1932. Teloitettu 21.1.1938 Karhumäessä.
Hofner Pekka, s. 1887 Kotkassa, pakeni Neuvostoliittoon 1918, moottoriveneen kuljettaja. Teloitettu 10.2.1938 Karhumäessä.
Karlsson Karl Johan, s. 1894 Viipurissa, muutti Neuvostoliittoon USA:sta 1932, rakennustrustin sorvari. Teloitettu 8.5.1938 Karhumäessä.
Lehto Väinö, s. 1904 Joutsassa, loikkasi Neuvostoliittoon 1931, Solomannin vesivoimalan autonkuljettaja. Teloitettu 3.4.1938 Karhumäessä.
Mäkelä Yrjö Vihtori, s. 1898 Kiikassa, muilutettiin Loimaalta Neuvostoliittoon 1930, seppä Vilgan konepajalla. Teloitettu 11.2.1938 Karhumäessä.
Männikkö Iisakki, s. 1881 Suomessa, loikkasi Neuvostoliittoon 1932, työläinen Vilgan konepajalla. Teloitettu 11.2.1938 Karhumäessä.
Nikander Svante, s. 1883 Sotkamossa, muutti Neuvostoliittoon Kanadasta 1931, metsätyöläinen Vilgasta. Teloitettu 10.2.1938 Karhumäessä.
Salo Asser, s. 1902 Helsingissä, hovioikeuden auskultantti, lapualaisten säikäyttämänä muutti Neuvostoliittoon 1930 passilla Ruotsin kautta. Vuoteen 1934 asti toimi Kominternissa, myöh. Kirja-kustantamon toimittajana Petroskoissa. Teloitettu 11.2.1938 Karhumäessä.
Kuten näemme, luetellut henkilöt olivat syntyneet eri aikoina eri puolilla Suomea ja joutuneet Neuvostoliittoon eri teitä ja eri syistä. He edustivat eri koulutustasoa, eri ammatteja ja asuivat eri puolilla Itä-Karjalaa. Heidät myös teloitettiin eri aikoina. Muuta yhteistä nimittäjää heillä ei ole kuin etninen tausta ja teloituspaikka. Mutta miksi eri paikkakunnilla asuneet ja eri aikoina teloitetut löytyvät samasta paikasta?
Nopeasti, tehokkaasti
Edellä tuli jo mainittua tuhottujen määrät, joten maan yli vyöryneessä tuhoamisaallossa kullekin kansanviholliselle ei olisi riittänyt vuodessa päiviä yksilöllisiin teloituksiin ja hautaamisiin. Joukkopsykoosin oloissa ihmisten tuhoaminenkin oli hoidettava joukkoluonteisesti.
Tšekistit ja heidän pomonsa tiesivät alusta alkaen olevansa rikollisella tiellä. Sen vuoksi heidän toimiaan peitti salailun sumuverho: vapaalle jääneet sukulaiset eivät vuosikymmeniin saaneet tietoa pidätettyjen olinpaikasta tai tilanteesta. Ja kuten sukulaisilta salattiin vangitun olinpaikka, syytteiden luonne ja kuulustelutulokset, yhtä huolellisesti salattiin tuhottujen joukkoteloitus- ja hautapaikat, joista saattaisi myöhemmin tulla ”pyhiinvaelluskohteita”. Kun taas tarkoitus oli häivyttää kansan muistista vähäisinkin tieto tuhotuista.
Tahallisesti luotu epätietoisuus läheisten kohtalosta oli huutavassa ristiriidassa sen kanssa, että ylhäältä tulevat määräykset sääntelivät piirun tarkkuudella uhrien tuhoamisen eli sen, miten ja missä heidät tuli teloittaa, miten ja mihin haudata ja miten salata heihin liittyvä tieto.
Teloitukset oli valmisteltava ”yhteiskuntaa ajatellen” huolellisesti: teloituksesta vastaavan oli etsittävä vaikeasti paljastuva paikka, minne saattoi kätkeä satoihin nousevia ruumismääriä. Parhaiten tarkoitukseen sopi pehmeä, multava tai hiekkainen maaperä, josta saattoi vaivatta poistaa nurmikerroksen ja kaivaa tarvetta vastaavan montun.
Paon estämiseksi vangit riisuttiin ennen kuljetusta alusvaatteisilleen ja heidän kätensä sidottiin. Teloituspaikalla heidät komennettiin montun reunalle polvilleen kasvot tulevaan hautaan päin. Sen jälkeen teloitusprikaatin pomo ampui kutakin heistä niskaan. Asia oli sillä selvä. Prikaatiin kuuluva sotilas oli sillä välin jo ladannut seuraavan aseen – näin liukuhihna toimi keskeytyksittä.
Hautaan sai laskea ruumiita enimmillään viisi kerrosta päällekkäin. Monttuja umpeen luotaessa multakerroksen tuli olla vähintään 18 cm paksu. Lopuksi joukkohauta peitettiin paikalta kuoritulla nurmipeitteellä. Jälkiä ei jäänyt – rikosta ei ollut tapahtunut.
Edellä esitetty tieto teloittamisen ja hautaamisen ”teknologiasta” on peräisin Sandarmohin suomalaisten teloittajana tunnetun leningradilaisen kapteeni Matvejevin avomielisestä kertomuksesta toiminnastaan.
Nykyään tiedetään, että Sandarmohin teloittamishistoriassa suomalaisten osalta ”tehokkaimpia” öitä olivat 10. ja 11. helmikuuta 1938: niiden aikana Matvejevin prikaati teloitti yhteensä yli 500 suomalaista.
Memorialin lakkauttamisesta huolimatta työ jatkuu vapaaehtoisvoimin: 2021 pylvääseen kiinnitetty kirjoittajan isän muistolaatta on saanut seurakseen kahden muun suomalaisen muistolaatat. Kuva: Maksim Ljalin.
Miten Sandarmoh löydettiin?
Neuvostoliitossa 1985–86 alkanut perestroika on lyhykäisyydestään huolimatta kantanut runsasta hedelmää. Gorbatšovin aikaansaama sensuurin lakkauttaminen, ilmapiirin lientyminen ja KGB-arkistojen väliaikainen avautuminen herättivät tietyssä osassa väestöä toiveet selvittää viimein vainottujen kohtalot ja hautapaikat.
Kansalaisten äänekkäiden vaatimusten siivittämänä, heidän kysellessä avoimesti: ”Missä ovat isiemme haudat?”, Moskovassa syntyi 1989 Memorial-yhdistys. Yhdistyksen tehtäväksi määriteltiin toimiminen tutkimus- ja valistuskeskuksena, jonka tarkoituksena oli totalitarismin historian tutkiminen ja ihmisoikeuksien puolustaminen. Memorial-järjestöjä alkoi syntyä kautta maan.
Petroskoissa Memorialin johtohahmoiksi nousivat pysyvästi historioitsija Juri Dmitrijev ja kansanvihollisen tytär Eila Lahti-Argutina. Jälkimmäistä meidän on kiittäminen noin 10 000:n vainoissa menehtyneen suomalaisen nimien palauttamisesta tietosuuteemme. Lahti-Argutinan työ vei 10 pitkää vuotta.
Näin unholaan vajonneiden vainonuhrien nimiä alkoi nousta yhteiskunnan tietoisuuteen yhä enenevässä määrin. Nimiä oli, mutta ihmisten katoamispaikat pysyivät yhä pimennossa.
Juri Dmitrijev paitsi tutki arkistoja myös liikkui herkeämättä maastossa. Hänen toimintalogiikkansa oli: jos kerta KGB:n kätköistä löytyvät tuhottujen luettelot, luonnosta täytyy löytyä heidän hautapaikkansa. Etsintätyössään Dmitrijev toimi yhdessä lenigradilaisten Veniamin Jofen ja Irina Fligen kanssa.
Muutamassa vuodessa Dmitrijevistä tuli alan todellinen taitaja. Aikaa myöten hän löysi lukuisia joukkohautoja paitsi Itä-Karjalasta myös Solovetskin saaristosta. Kunnes pitkään ratkaisemattomaksi pulmaksi nousi suuren etapin kohtalo.
Arkistoaineistoista oli nimittäin selvinnyt, että syksyllä 1937 Solovetskin vankileiriltä lähti proomulla kohti manteretta 1111:n tuhottavaksi määrätyn vangin erä, jonka jäljet hävisivät proomun myötä kuin tuhka tuuleen.
Lukijalla herännee kysymys: miksi kyseistä joukkoa ei teloitettu paikan päällä? Koska Solovetskin saaristo sijaitsee lähellä napapiiriä, ohuen multakerroksensa vuoksi seutu ei sovi isojen ruumismäärien kätkemiseen.
Monivaiheisten etsintöjen jälkeen selvisi, että kyseinen vankierä teloitettiin Itä-Karjalassa, jossain Karhumäen tienoilla. Kertomus etapin etsinnästä vetää vertoja dekkarin synnyttämälle jännitykselle.
Kesällä 1997 teloituspaikka viimein löytyi. Tuon merkittävän löydön oheistuotteena selvisi, että tuolloin Sandarmohiksi nimetyllä paikalla oli teloitettu Suuren terrorin aikaan myös yli 900 suomalaista kansanvihollista. Ilman Juri Dmitrijevin peräänantamattomuutta ja sitkeyttä emme siis vieläkään tietäisi liki tuhannen suomalaisen vainonuhrin viimeistä leposijaa.
Paikalle perustettiin syksyllä 1997 Sandarmoh-niminen muistohautausmaa. Sen porteilla oleva Solovetskista tuotu kivijärkäle muistuttaa kävijää 1111:n solovetskilaisvangin teloittamisesta kolmen yön aikana syksyllä 1937 (ks. artikkelin pääkuva). Hautausmaalla on nykyisin lukuisia yksityishenkilöiden asettamia muistolaattoja ja tervehdyksiä suomalaisille teloitetuille.
Sandarmohin löytäjä Juri Dmitrijev. Kuva: Mediafond, 3.8.2007. (CC BY-SA 4.0)
Aikaa kuluu – tarina jatkuu
Sandarmohin tarina ei pääty kerrottuun. Kykenemättä kumoamaan Dmitrijevin tutkimustyön tuloksia Karjalan taantumukselliset voimat ryhtyivät vastahyökkäykseen. Vastaiskuun valjastettiin Petroskoin yliopiston professorit Juri Kilin ja Sergei Verigin.
Ei aikaakaan, kun mainitut herrat ilmoittivat, että Sandarmohiin on todennäköisesti haudattu myös Suomen armeijan viime sodan aikana teloittamia neuvostosotilaita. Väitteen vahvistukseksi paikalla käynnistettiin kaivaustyöt. Kaivaukset tuottivat nollatuloksen, mutta epäilyksen siemen oli kylvetty.
Kilinin ja Veriginin esittämä ”tieteellinen hypoteesi” tuli perustella. Verigin päätyi laatimaan kirjallisen kyhäelmän Sandarmohin arvoitus, jonka Johan Bäckman Publications julkaisi 2019. Suomenkielisen Carelia-lehden päätoimittaja Armas Mashin toi kirjaseen näkemyksensä Sandarmohista julkisuudessa käydyistä kiistoista.
Kaiken tämän seurauksena vuoden 2023 joulukuussa Sandarmohiin ilmestyi vielä yksi ”muistokivi”, jonka kaiverrus kertoo, että alueelle on haudattu paitsi Suuren terrorin uhreja myös suomalaisten teloittamia neuvostosotilaita. Venäläisen sananlaskun mukaan vesitippa syövyttää kivenkin.
Esitetyn väitteen pohjalta Petroskoissa valmistellaan oikeudenkäyntiä, jonka tarkoituksena on syyttää Suomea kansanmurhasta. Maan nykyisen ilmapiirin oloissa ei olisi yllätys, jos jatkossa ilmenisi yhä uusia totuudenvesittämisyrityksiä.
Jälkisanoina kerrottakoon, että Juri Dmitrijev on saanut maksaa kalliisti uraauurtavasta työstään poliittisen terrorin uhrien muiston ja maineen palauttamiseksi. Hänet pidätettiin Petroskoissa vuonna 2016 ja lukuisten, selvästi tekaistuihin todisteisiin perustuvien oikeudenkäyntien jälkeen hänelle langetettiin 15 vuoden vankeustuomio. Sitä hän istuu Potman vankisiirtolassa Mordvan tasavallassa keski-Venäjällä.
Onneksemme Sandarmohin tarina ei ole yksistään taantumuksen käsissä. Hiljattain tulleen tiedon mukaan 6. maaliskuuta 2024 Milanossa Juri Dmitrijeville myönnetään oikeamielisen arvonimi ja Milanon oikeamielisten (vanhurskaiden) puutarhaan hänelle istutetaan nimikkopuu.
Sandarmohista on tullut totalitarismin uhrien symboli. Oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin kuva ilmestyi Sandarmohiin välittömästi hänen kuoltuaan vankeudessa 16.2.2024.
Ohessa Aleksei Navalnyi kuvattuna Moskovan mielenosoituksissa vuonna 2011. Kuva: Mitya Aleshkovskiy (CC BY-SA 2.0).
_____________
Teksti: Raija-Liisa Mäkelä
Enemmän seikkaperäistä tietoa Venäjän valtioterrorista löytyy kirjoittajan 2023 julkaisemasta kirjasta Solovetskin luostari – Venäjän historian peili.
Lisätietoa Juri Dmitrijevin ja muiden oikeamielisten nimeämisestä 6. maaliskuuta 2024 löytyy osoitteesta
https://en.gariwo.net/european-day-of-the-righteous/day-of-the-righteous-2024-26953.html
Artikkeli julkaistaan myöhemmin myös Karjalan Heimossa 3–4/2024, joka ilmestyy 14.4.2024
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti, jonka voi tilata myös ilman jäsenyyttä. Jäseneksi liittyminen ja tilaukset täältä.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
