Artikkelit

nainen katsoo suoraan kohti kameraa, taustalla jykevä harmaa kiviseinä.

Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille

Kirjoittanut: Katri Kovasiipi
Julkaistu: 15.3.2024

Kuva: Taiteilija Sanna Hukkanen on luonut kokemuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa upean sarjakuvateoksensa Taiga. Kuvaaja: Kerttu Matinpuro

Sanna Hukkasen muhkea sarjakuvateos Taiga on omaelämäkerrallinen matkapäiväkirja. Se tuo elävästi ja monitasoisesti esiin Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten sukukansojen todellisuutta.

Sarjakuvataiteilija Sanna Hukkanen työsti viime syyskuussa ilmestynyttä sarjakuvapäiväkirjaansa Taiga pitkillä matkoilla suomalais-ugrilaisten kansojen asuinseuduille. Kirjan toteuttamiseen kului muiden projektien ohella yhteensä noin viisi vuotta.

– Suurin osa teoksen piirroksista sai alkunsa jo matkoilla, kun piirsin luonnoskirjoihin sarjakuvamaista matkapäiväkirjaa, Hukkanen kertoo.

Hukkasen matkojen tarkoituksena oli sarjakuvatyöpajojen pitäminen suomalais-ugrilaisten alkuperäiskansojen asuttamilla paikkakunnilla, ja sarjakuvien syntyminen on myös keskeinen osa itse teoksen kerrontaa.

Kangaspintainen kirjankansi, jonka tummanvihreälle taustalle on piirretty pieniruutuinen ikkuna. Ikkunanpuitteet ovat punaiset, perinteisin puuleikkauksin koristellut. Kullanvärisellä tekstillä on kirjoitettu kirjan tiedot: Taiga. Etnograafinen matkakartomus. Sanna Hukkanen. Raotetusta ikkunasta avautuu kullattu tausta, jota vasten piirtyy punainen pelargonia.,
Kangaspinta ja kulta luovat kirjankanteen syvyyttä Sanna Hukkasen teoksessa Taiga – EtnoGraafinen matkakertomus (Täysi Käsi Oy, Zum Teufel, Umpihanki 2023, 280 sivua).

Työpajoihin osallistujat olivat yleensä toimittajia, opettajia, kirjastojen, päiväkotien ja museoiden työntekijöitä, kulttuuritoimijoita ja järjestöaktiiveja. Heidän yhteisenä nimittäjänään voi pitää kieliaktivismia.

– Kun aloin tehdä näitä matkoja, ajattelin, että näiden ihmisten ääniä ja kansojen olemassaoloa on tärkeää saattaa suomalaisten tietoisuuteen. Myös he itse ajattelivat, että on tärkeää, että Suomessa edes tiedettäisiin heidän olevan olemassa.

– En itsekään välttämättä tiennyt paljon näistä kulttuureista. Minuun teki suuren vaikutuksen, että luonnonuskonnot ovat säilyneet Siperian kansoilla näihin päiviin asti. Ihmisten tarinoista nousee esiin, miten he ovat vaalineet kunnioittavaa yhteyttä luontoon.

Venäjän monikulttuurisuutta ei pidä unohtaa

Teoksen sivut kertovat vuosina 2014–2019 toteutuneista matkoista, ja kirjaprojektin edetessä Hukkanen alkoi kokea yhä tärkeämmäksi tuoda esiin, miten monia eri kansoja Venäjällä asuu.

– Ukrainan sodan alettua venäläisiin kohdistui Suomessa voimakas rasismin aalto, joka ulottui jopa ukrainalaisiin, koska suomalaiset eivät tunnista ukrainan ja venäjän kieltä toisistaan.

– Tässä hetkessä on vielä entistäkin tärkeämpää tuoda kuuluviin erilaisia ääniä Venäjältä. Venäjän monikulttuurisuuden esiintuominen on ollut pääajatus tässä teoksessa, Hukkanen painottaa.

– Osa työpajoihin osallistuneista kielsi, ettei heidän jutuistaan saa tehdä sarjakuvaa. Kirjaa tehdessäni jouduin paljon miettimään, mitä kerron kenenkin suulla ja millä tavalla voin ihmiset esittää, ettei siitä tulisi heille ongelmia Venäjällä. Työn edetessä oli tehtävä paljon tarkistustyötä ja kyseltävä jatkuvasti ihmisiltä, onko okei, että sinä sanot tässä näin.

Teoksen Taiga kerronta rakentuu Sanna Hukkasen ja hänen moskovalaisen kielitieteilijä-ystävänsä Annan pitkille junamatkoille Petroskoista Siperiaan, kohtaamisiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin kuuluvien ihmisten kanssa sekä paikallisten sarjakuvatyöpajojen tuottamiin tarinoihin ja oivalluksiin.

Kunnon matkapäiväkirjan tapaan teos sisältää monitasoisia havaintoja, humoristisia tilanteita, historiaa ja myös faktatietoa vähemmistökielten ja -kulttuurien vaikeasta asemasta Venäjällä. Arkinen kerronta matkoista ja tilanteista saa hienoa vastapainoa luontokokemusten ja taianomaisten myyttiainesten kuvaamisesta. Realismista irtoavien sivujen visuaalinen rikkaus ja jopa maagiseksi kasvava taiteellinen taso on pysäyttävää.

Iltaruskon punahohtoisessa maisemassa jokea pitkin etenee vene. Kolmessa allekkain sijoittuvassa vaakatasoisessa sarjakuvaruudussa rannalla seisova karhu seuraa veneen etenemistä. Rannalla lojuu katkennut, oksainen, kelottunut puunrunko. Ylimmässä ruudussa veneessä oleva ihminen sanoo: "Kazym on neliairoisen tundran hengen, Karhun joki. Toisessa ruudussa karhuhahmo katsoo joella etenevää venettä. Alimmassa, kolmannessa ruudussa rannalla lojuva puu on kasvanut etnografisen kuvion muotoon ja saanut kultaväriä. Karhuhahmo seisoo pienenä sen päällä, kauempana maisemassa.
Erilaiset kuvitustyylit tuovat esiin kerronnan eri tasoja; arki saa rinnalleen myyttien, luonnon ja unien maisemia.

– Toteutin tarkoituksella erilaisia tyylejä kuvaamaan kerronnan eri tasoja. Halusin tuoda mukaan myös unenomaista tunnelmaa, jossa asiat vain virtaavat. Matkustaessa oli itselläkin välillä epätodellinen tai unenomainen olo.

– Junamatkat olivat todella pitkiä, ja niiden järjestäminen oli hankalaa, mutta lopulta ne olivat todella ihania: sai vaan katsoa ikkunasta eikä tarvinnut tehdä mitään, antoi itsensä lipua irti arkisesta hektisyydestä sellaiseen tilaan, jossa ne parhaat ideat tulevat.

Petroskoin jälkeen matkakohteina olivat Komipermjakia (Permin Komi) ja Hanti-Mansia, Mari El, Kuolan niemimaan Sápmi, Mordva, Saranpaul… Kirjan päätteeksi poiketaan vielä Annan luona Moskovassa helmikuussa 2023.

Ruohonjuurisarjakuva on visuaalista aktivismia

Paikallisissa työpajoissa tehtiin ruohonjuurisarjakuvaa, joka tuli metodina Hukkaselle tutuksi 2000-luvulla, taideopintojen aikana Tansaniassa. Siellä hän ehti asua yhteensä viisi vuotta, kunnes muutti takaisin Suomeen vuonna 2010.

Leif Packalén on perustanut Maailman Sarjakuvat -yhdistyksen, jossa on kehitetty ruohonjuurisarjakuvametodi. Tansaniassa järjestetyissä sarjakuvatyöpajoissa koulutettiin kansalaisjärjestöille ohjaajia, ja silloin tutustuin tähän menetelmään, Hukkanen kertoo.

– Ruohonjuurisarjakuvan päätavoite on saada vähemmistöjen ja kansalaisaktivistien ääni kuuluviin ympäröivään yhteiskuntaan. Se on voimakas väline, koska siinä yhdistyy kuva ja sana.

Kuka tahansa voi oppia ruohonjuurisarjakuvan, sillä erityistä piirustustaitoa se ei edellytä. Neljän sarjakuvaruudun kautta kerrotaan jostakin itselle merkityksellisestä asiasta, joka muidenkin on tärkeää tietää ja ymmärtää.

Kolme sarjakuvaruutua, josta ensimmäisessä ryhmä ihmisiä piirtää pöydän ääressä sarjakuvaa. Toisessa ruudussa ryhmän ohjaaja sanoo kiihkeän näköisenä: "Näissä sarjakuvissa TARINAT on pääosasssa! Taiteellinen toteutus on vain sivuseikka!" Kolmannessa ruudussa toinenkin ohjaaja täydentää ensimmäisen puhetta: "Nämä teidän sarjakuvat ovat sellaista..." "VISUAALISTA PUNKKIA!"
Ruohonjuurisarjakuvat tuovat vähemmistöjen ja kansalaisaktivistien äänen kuuluviin.

Sisäistettyään metodin Hukkanen on järjestänyt ruohonjuurisarjakuvatyöpajoja hyvin erilaisille ryhmille myös Tansanian-vuosiensa jälkeen. Hän lupaa jatkaa työpajojen järjestämistä tulevaisuudessakin.

Siperian työpajoissa esiin nousivat myös rankat aiheet. Yhtenä sivujuonteena sijansa teoksessa saavat Joškar-Olan älymystön edustajat, jotka kaikki olivat kuolleet Stalinin vainoissa vuonna 1937, samoin Hanti-Mansian nykypäivää leimaavat öljynporaustornit, jotka ovat jyränneet alleen pohjoisen haurasta luontoa.

– Hanti-Mansian pohjoisessa ihmiset joutuvat koko ajan taistelemaan luonnon säilymiseksi. Öljy-yhtiöt saastuttavat kaikki maat, aiheuttavat metsäpaloja ja saavat porata luonnonsuojelualueilla ja pyhillä paikoilla. Paikallisten aktivistien taistelu omasta luontotilasta on siellä iso juttu.

– Kyllähän se tilanne vähän huonolta näyttää. Toisaalta ei voi tietää, millainen se olisi, jos luonnon puolesta ei taisteltaisi; se voisi olla vielä paljon huonompi, pohtii Hukkanen.

Helposti opittava ja
opetettava menetelmä

Runsaasti työpajoja järjestänyt Hukkanen on huomannut, että sarjakuvan tekeminen merkitsee ehkä kaikkein eniten tekijöille itselleen.

– He yllättyvät siitä, miten nopeasti oppivat tekemään sarjakuvaa ja pystyvät kertomaan sillä hienoja tarinoita, joista muutkin pystyvät oppimaan.

Monet Siperian työpajoista jatkoivat paikkakunnilla elämäänsä. Esimerkiksi ruohonjuurisarjakuvaan työpajoissa tutustuneet opettajat alkoivat opettaa menetelmää omille oppilailleen tai opiskelijoilleen.

– Hanti-Mansiassa ryhdyttiin järjestämään lasten sarjakuvakilpailua, jossa oli mukana myös paikallinen omakielinen sanomalehti. Uhanalaisella kielellä on tehty sarjakuvaa, jossa näkyy voimakkaasti oma kulttuuri. Näyttelyitäkin on järjestetty, Hukkanen kertoo.

Sarjakuvaa ei lajityyppinä tunneta eikä arvosteta Venäjällä, se ymmärretään lähinnä länsimaiseksi tai amerikkalaiseksi supersankarimaailmaksi. Venäläisissä sanomalehdissä ei ole lainkaan julkaistu sarjakuvastrippejä Suomen ja muiden länsimaiden tapaan, mutta työpajatoiminta raotti ovea myös sanomalehtien suuntaan.

– Petroskoin työpajan jälkeen karjalankielinen Oma Mua -lehti julkaisi työpajassa syntyneitä sarjakuvia takasivullaan.

Myös muunkieliset vähemmistöporukat innostuivat siitä tosi paljon, kun näkivät näitä Oma Mua -lehtiä.

Varuillaan olemista
ja vanhojen naisten voimaa

Vahva tietoisuus vähemmistökielten pitkään jatkuneesta hankalasta asemasta sai Hukkasen olemaan koko ajan varuillaan.

– Joka kerta viisumia hakiessani jännitin, saanko sitä enää uudestaan. Oli epävarmaa, mikä on sallittua ja mikä ei. Yllätyin siitä, etten näiden matkojen yhteydessä kuitenkaan kohdannut tuollaisia haasteita.

Kirjassa kuvattu hieno yllätys sijoittuu Hanti-Mansian Kazymiin, jossa työpajaan osallistujat olivat jo varsin iäkkäitä naisia. Ainakin lukija onnistutaan yllättämään; työpajan alkaessa ohjaajille supistaan, että tämän sukupolven edustajat saattavat suhtautua ennakkoluuloisesti sarjakuvaan. Toisin käy, nämä elämää nähneet naiset innostuvat toden teolla ja kertovat sarjakuvissaan rohkeita, vaikuttavia tarinoita.

Sarjakuvan kolme ruutua, joista ensimmäisessä ikääntyvä nainen nostaa esille neliruutuista mustavalkoista sarjakuvasivua. Sen otsikkona on kyrillisin kirjaimin venäjän kielen sana PROGRESS. Nainen sanoo: "Sarjakuvani nimi on 'Edistys'". Toisessa ruudussa sarjakuvapajan ohjaaja kuiskaa toiselle: "Vai vielä ennakkoluuloisia..." Kolmannessa ruudussa on vielä lähikuva iäkkään naisen sarjakuvan yhdestä ruudusta. Siinä on otsikkotekstinä "NYKYISIN" ja piirroksina öljynporaustorneja, kuolleita puita ja aluskasvillisuutta sekä pääkalloja.
Hanti-Mansian Kazymissa työpajaan osallistuneiden iäkkäiden naisten sarjakuvat olivat rohkeita.

Hukkanen mainitsee, että mummot ovat olleet hänelle tärkeitä aina, joten hän itse ei varsinaisesti yllättynyt iäkkäiden naisten voimasta ja ennakkoluulottomuudesta ruohonjuurisarjakuvan tekijöinä.

– He ovat kielitaitoisia, tuntevat paikallishistorian, käsityöt ja perinteen, ja heillä on parhaat tarinat. Tykkäsin kaikkein eniten pitää työpajoja mummojen kanssa. Mummot ovat olleet muutenkin mukana sarjakuvissani kestosuosikkiaiheena.

– Jo ensimmäisessä sarjakuva-albumissani on mukana oman mummoni nuoruudentarinoita, minussa on mummomielisyyttä, hän toteaa.

Vähemmistöjen käsittely
edellyttää sensitiivisyyttä

Taigaa tehdessään itsensä enemmistöön kuuluvaksi määrittelevä Hukkanen tunnisti myös, miten tärkeää on kuunnella vähemmistöjen edustajia herkästi.

– Enemmistön edustajan, jonka kieli ei ole välittömässä katoamisvaarassa, on hirveän vaikea tajuta, mitä tarkoittaa, että jonkun kieli ja kulttuuri on katoamassa. Kielen sisällä on kokonainen maailma. Valtakulttuurin suunnasta sitä voi olla hirveän vaikea hahmottaa, pohtii Hukkanen.

Siperian-matkoilla Hukkanen törmäsi toistuvasti myös räikeisiin etnoturismin ja kulttuurisen omimisen ilmiöihin, ja hän tuo niiden röyhkeän tragikoomisuuden tiettyinä kohtauksina osuvasti esiin kirjassaan.

– Paikalliset kieliaktivistit ovat taistelleet varsin vahvasti näitä ilmiöitä vastaan, kun vaikka yritykset ovat käyttäneet hyvin stereotyyppisiä pohjoisten kansojen edustajien kuvia tuotteissaan.

Enemmistö-vähemmistö-raja voi olla myös liukuva, mustavalkoinen ajattelu vastaa vain harvoin todellisuutta.

– Ehkä itsellänikin on jonkinlainen karjalaisidentiteetti, ainakin Suomen pohjoiskarjalaisidentiteetti, tuumii joensuulainen Hukkanen.

Valtaväestöön identifioituminen ei ole aivan ehdotonta, onhan Hukkasten suku kotoisin Impilahdelta ja perhetaustassa on ollut evakkoutta. Äidinkin sukujuuria on idässä päin.

– Identifioidun mieluummin paikallisuuteen kuin valtioon. Koen itseni enemmänkin joensuulaiseksi tai pohjoiskarjalaiseksi kuin suomalaiseksi. Useammin saa hävetä Suomen valtion tekemisiä kuin vaikka karjalaisyhteisöjen. Itämurteisen taustan pohjalta myös karjalan kielen vienankarjalan murre tuntui heti omalta ja koskettavalta, vaikka edes Itä-Suomessa hän ei ollut onnistunut kuulemaan karjalaa omassa arjessaan ennen Venäjän-matkoja.

– Oli tosi suuri kokemus, kun Petroskoissa kuulin ensimmäisen kerran karjalan kieltä käytettävän jossain oikeassa tilanteessa. Natto Varpuni puhui vienankarjalaa ja tajusin, miten lähellä se on omien isovanhempieni savolais-karjalaista murretta – se meni heti suoraan sydämeen.

Kolme sinisävyistä sarjakuvaruutua. Ensimmäisessä ja toisessa ruudussa puhuu pitkähiuksinen nainen: "Miun ämmö ta ukko paištih karjalakse... No mie vašta ruavahana opašsuin pakajamah omua kieltä yliopissošša." Toisessa ruudussa näkyy ikään kuin ilmasta kuvattu vanha karjalaiskylä, nainen jatkaa puhettaan: "Nyt duumaičen... ...što karjala on čomin kieli muajilmassa" Kolmannessa ruudussa kaksi naista, joiden ilmeet kuvastavat hätkähtämistä, hämmennystä ja surua.
Natto Varpunin puhe vienankarjalaksi meni suoraan Sanna Hukkasen sydämeen.

Teksti: Katri Kovasiipi
Kuvat: Sanna Hukkanen

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

Lisätietoja Taigasta
ja Sanna Hukkasesta

Sanna Hukkasen sarjakuvateosta Taiga – EtnoGraafinen matkakertomus (2023) voi tiedustella kirjastoista ja ostaa verkkokirjakaupoista. Isoista kirjakauppaketjuista kirjaa voi hankkia tilaamalla.

Aiemmin Sanna Hukkanen on muun muassa toteuttanut Karjalan Sivistysseuran julkaiseman Adaman gruunu -sarjakuvasanakirjan ja sen pohjalta syntyneet Adaman gruunu -muistokizat yhdessä Katerina Paalamon kanssa.

Hukkasen edellinen albumi Metsänpeitto (Arktinen banaani 2018) sai Pohjois-Karjalan taidepalkinnon, ja se on käännetty venäjäksi, karjalaksi ja sloveeniksi.

Venäjällä toteutuneiden ruohonjuurisarjakuvatyöpajojen satoa on koottu albumiin FUgrics – Sarjakuvia suomalais-ugrilaisesta maailmasta. Sitä voi tilata osoitteesta rauhanpuolustajat.org/kirja/fugrics-sarjakuvia-suomalais-ugrilaisesta-maailmasta/

ja linkki teoksen saatavuustietoihin löytyy Sanna Hukkasen omilta verkkosivuilta: sannahukkanen.com/comics

Pdf-muotoisena FUgrics-albumin voi ladata maksutta osoitteesta finnougriccomics.com/fi/materials/book.php

 

Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 1-2/2024.

Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/

 

Lue nämäkin:

Laukunkantaja-kolumni: Erossaolon ajat ja rajat

Laukunkantaja-kolumni: Erossaolon ajat ja rajat

Laukunkantaja-kolumnisti Seija Jalagin pohtii ylirajaisia ihmissuhteita, joita valtioiden rajat eivät määritä. Kuva: Valokuvaajamestari Reijo Koirikivi / Studio P.S.V. Suomen ja Venäjän välinen raja on ollut lähes yhtäjaksoisesti suljettuna puoli vuotta. Moni Karjalan...

Heimoveh leviey aigoi myö: perehsanua da sananpolvii

Heimoveh leviey aigoi myö: perehsanua da sananpolvii

Piäkuva: Santra da Pekka Remšujevien pereh, Tollonjoki. Kuva on otettu Maikki Remšujevan arhiivaspäi. Karjalan kieles on äijy sanua, mil vois kuvailla perehty, sugulazii da omahizii. Vahnemban sanaston joukkoh kuulutah sanat: pereh, sugu da heimo. Nygöi pereh-sanua...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.