”Oman syväinolendan sanelendu karjalakse on minule ani tärgei. Konzu lövvän oigiet sanat sih niškoih, olen terveh da ozakas.”
Juumoru da myödäine tuuli
Olen 44-vuodehine, omačottaine karjalaine inehmine, Ven’an Karjalah rodivunnuh da tässäh vaigu täs elänyh. Olen hännätöi – muga kuvannollizesti sanotah karjalazet yksinäizii, lapsettomii. Kačon tädä muailmua juumoras läbi. Toizin en voi, mindäh sendäh tunnen sidä ihan kavonnuonnu da auttamattomannu. Olen aiga kriittine, iččiedäni dai ymbäristyö kohti. Toiči olen reunimäinegi. Kaiken oman ijän olen tavoittamas loitota nennis reunois da pyzyö keskembästy tiedy. Tahton puuttuo tazapainoh, olla voivas, hyväzilleh omienke da vierahienke.
Ainos kuundelen, mittumas puolespäi tuulou. Varuan stressasolenduaigoi, sendäh pien huoldu omas tervehyös da niilös, kudamat, sanotah, ohjatah naizen elemistyö – gormounuraškat. Muga, vikse net, kehvelit, tiešitäh da riäzitelläh. Konzu kuulen endorfinoi olemas kylläl, olen vessel, pagizii, avvonaine da kebjei jallal. Syön kapsulan fitogormounoi huondekses, sit veres ilmu da liikundu, vältämättäh nägeväizen tuloksen ozuttai ruado, dai päivy ozavuu aiga hyvin. Tavoitan olla pagizemata senaijastu olendua, konzu olen vajai pozitiivua da vastailen tuuldu.
En unohtele nagrua omua iččie da kačahtuakseh omah obliekkah bokaspäi. Ravieh astui, kai juostozil, buito ainos kunnegi kiirehtäy, omis ajatuksis da vie matkates yksinäh pagizou. Hajamieline, unohtačču, čuvvokas. Jouksou muuttamah muailmua. Ku se ei puutu kundoh ihan kerras kui hänelleh himoittas, sit kobevuu panemah kundoh hozi oman rihmusumkaizen syväimen. Olis vai hänelleh nägeväine ruadotulos. Kerras. Sit äski päivy ozavuu.
KONZU ON LÄMMIN VAČAS
Käyndykerdu Gutkoin suarel, Ruokoski-kylän lähil. Sie ollah muas omat tuatan puolespäi. Vuozi 2018. Kuva on otettu perehal’boumaspäi.
Oman syväinolendan sanelendu karjalakse on minule ani tärgei. Konzu lövvän oigiet sanat sih niškoih, olen terveh da ozakas. Rouno rauhalline olen, sie vačan sydämes on lämmin. Vačču, sanotah, muhizou. Suvaičen sidä kohtua kus olen, sidä aigua midä elän, sidä midä ruan da olen. On mieleh eččie karjalankielisty pädevembiä sanua da čökätä se eläväh virkeheh, tekstah. Lugie enämbäl kerral se virkeh iäneh da kuulta, ongo se sanottu karjalazeh luaduh, ellendettäväh tabah.
Olen suannuh ven’ankielizet opastukset školas da yliopistol, lugenuh enämbi ven’ankielisty tekstutevostu migu karjalankielisty libo muunkielisty. Toven, tunnen kulleh äijäl ven’an kieli da senkieline praktiekku vaikutetah minun karjalankielizih sanelendoih. Karjalakse kirjuttajes tavoitan kiändyö karjalaizih sanakniigoih vai jälgimäi, konzu jo nikui en voi mustoittua sanoi omas piäspäi. Muite, ga opin tieš šie piälakkua dai kuulen kulleh unohtuksis olii sana ilokkahasti pystäy korvujuureh da heittyy näppäimih. Toiči ei kerras, muate viertes sie libo tulou unis. Ga konzu se unohtettu libo muite jo harvinaine sana ravienduu piäs, olet ozakas rouno lehmän sait. Se maksau ynnällizen muailman. Dai kurkoinnu kulkoih nouzou dai puaksuh kyynälinny silmih. Sendäh ku se sana olet Sinä iče – omačottaine karjalaine inehmine…
KAZANSKOIN RUAHTO- DA MUARJUPIIRUALOIN DUUHU
Minule anuksen- libo livvinkarjala on muamankielenny lapsuos algajen. Olen rodivunnuh Karjalan tazavallan lounasčurah, Vieljärveh. Tänne vahnembat muutettih vuvvel 1975 ei ylen loittozis mualoispäi, kaikkiedah läs viijelkymmenel kilometril lähil olijas pienes Ruokoski-kyläizespäi, kudai hävitettih valdivollizen poliitiekan periä, kui sualoi tuhanzii toizii kandurahvahien eländykohtii täs kurjas muailmas. Karjalazil tuli jättiä omat koit da konnut da lähtie elättämäh pidäy suurembih paikkoih, ku suaja kazvattua lapsii, kävvä kaz’onnoih ruadoh.
Vahnembat tuodih Ruokoskespäi Vieljärveh oman salvotun viiziseinähizen koin da azetettih se kylän bokkah, čomah kohtah Ruizniemele, järvirandazeh. Tänne tulduu hyö nikui ei voidu harjavuo uudeh eländykohtah, mieles da paginois ainos on olluh Ruokoski. Vieljärvie hyö šuutkahes nimitettih “varoloin pezäkse”, sendäh gu tänne ylen äijy rahvastu muutui ymbäri olijois hävinnyzis kyläizispäi. Tulluot ristittyöt šemavuttih elämäh yhteh suureh joukkoh. Videlen alamurrehtu pagizijat “maamo” da “taatto” (diftongat muututah pitkikse vokaliloikse) tuodih keräle Ruokoskespäi Kazanskoin obrazan da azetettih sen pertin suureh čuppuh. Sit aijas algajen meijän talois ruvettih čestimäh ei Vieljärven da Ruizniemen, a Ruokosken omua pruazniekkua – Kazanskoidu, kaksi kerdua vuvves, heinykuul da kylmykuul.
Kazanskoin päivät omas perehes mustan ylen hyvin. Niidy minä suvaičin da vuotin lapsennu olles. Pruazniekkupäivin, osobi Kezä-Kazanskoin päiväl, meile käi ruokoskelastu gost’ua. Erähät čökeltih päiväčelleh, erähät jiädih yökse. Kuului ruahtoda muarjupiirualoin duuhu, stolal pandih kalat da muarjukiiselit. Vahnembat oldih vesselät da päivykodvan voidih pyzyö ruavota dai meidy ei käskietty ruadua.
Olimmo Kazanskoin kaikin yhtes, ruavahat da lapset. Minä, ezmäine stolanpiäs istuin, piin korvii hörkölleh da imin jogahizen sanotun sanan. Kuundelin, kui Tepoinsuol käydih šl’uboih, Lahtensuol da Raudusuol garbaloh, kui Törzienojal da Keidojal suadih kalua da kui eräs yöksyi Kelisuon da Ladvusuon välis. Kaikes täs paistih nenga, ku sie, Ruokoskes, oli ruaju. Pidäyhäi muga olla, ajattelin, on moine kohtu, kudai on paras kogo muailmas. Juuri sie elettih kaikis ozakkahimat rahvas, kuduat nygöi istutah meijän stolan tagan da kovah nagretah. Äijii kudamii kohtii paginois minä en ellendännyh, ga nagrua gostienke yksikai himoitti.
Jo myöhembi sain tiijustua, ku hyllätä omat armahat eländykohtat oli pošti jogahizen karjalaizen perehen oza. Se meni syväh da andau tiediä tässäh. Minule myös…
Jatkuu…
Teksti: Natalja Antonova, Oma Mua, Vieljärvi 26.7.2023
Pääkuva: Leonid Nikolajev, ”Ruizniemen Pepis – nellikymmenkuuzivuodehine Natalja Antonova: kieliaktivistu, žurnalistu.”
