Oli erähičči talo da siellä ukko da akka segä kolme lasta. Sih aigah vil’l’eldih vie kaskie, semmone leppämua kazvoi nagrista hyvin. Keviällä talon eläjät kassen poltettih da tuli nagrehen kylvöaiga. Palo oli kynnetty, harattu da varussettu, jotta se oli valmis kylviä. No se ukko hommai nagrissiemendä, mäni sinne palolla da puhui nagrehen kaskeh. Nagrehen puhuttuo azetti vie aijan kylvön ymbäri.
Kezällä siidä oli muuda ruajetta, vasta heinargi kun oli loppupuolella, lähtöy ukko nagrishuuhtua kaččomah. Da midä kummua nägöy – yksi taimen on vain kessellä huuhtua. Kodih tulduo sanou akalla, jotta a voi voi, idämättömillä siemenillä puhuin nagrehen da nyt on vain yksi taimen kogo huuhassa. Akka vastuau, jotta tulijana keviänä pidäy panna kaski kagralla, jotta kazvau siidä kagrua se huuhta.
Sygyzyn tulduo ukko arveli, jotta nyt pidäy vie männä kaččomah sidä nagrista. Tulou huuhalla da nägöy, jotta se yksi nagris on kazvanun muga suureksi, što aijan varakkehet ollah tuldu vastah. Ihan on yhen nagrehen vallalla kogo se huuhta. Ihmettelöy, kuinba voi yksi nagris olla muga suuri, jotta ethän tuada sua kogo korjatuksi, ei synny kuoppah, eigä tiijä kunne se kazvaizi, kun aida vastuabi. Terväzeh siidä kodih mänöy da akalla sanou, jotta nagris ei synny eniä huuhalla, jotta aidua pidäy männä levendämäh.
Tulijana huondeksena ukko otti tupičan da lähti akan ker nagrishuuhalla. Sinne tuli männä nuaburin pihačči, a hyö kun astutah pihah, lähtöy pihasta siga köpittämäh matkah. Nenga mändih hyö nagrishuuhalla suaten. Huuhalla siidä ukko sanou, jotta aida pidäy purgua pois da siirdiä loitommaksi. Da muga oli, hiän vičaksie leikkoi i akka n’yhti seibähie da aijaksie sinne, midä myöte se aida uuvestah suurennettih. No hyö kun mändih toizella laijalla aidua purgamah, algoi nuaburin siga sidä nagrista syyvä lotostua. Da syöbigi siidä ihan vačan täydeh, se kun oli tiineh emäsiga.
No siga kun söi, kazvoi nagris samah aigah kogo aijan vain suuremmaksi. Da lopuškalla söi siga nagreheh sellazen kolon, jotta se syndyi jo ihan hyvin kogo siga sinne nagreheh. Nagris kazvoi sillä aigua umbeh da siga jäi nagrehen sydämeh. Aba ukko eigä akka oldu milleh, hyö vain ruajetta ruattih. Ukko alotti uuven aijan panemizen da akka niidä seibähie varusteli da sinä piänä hyö suadih aida umbeh. Čotaijah vie, jotta nyt on nagrehella tilua kazvua – kazvakkah vaikka kuin suureksi, muga i syndyy aijan sydämeh. Da ilda kun tuli, hyö lähettih sieldä huuhalda pois da tuldih kodih.
A tulijana piänä ruvettih nuaburin vägi kaihomah sidä, jotta siga hävizi. Sidä ruvettih eččimäh da kyzelemäh, jotta minne siga joudui – a ei ni ken ollun kuullun eigä nähnyn. Ukko da akka oldih ne lähimäzet nuaburit da hyö saneldih, jotta näimmä sijan, konza se nagrishuuhalla käveli, a sen perästä emmä nähnyn, jotta minne se kaldaudui. Koeteldih sigua eččie, vai lopuškalla heitettih eččimine, jotta kun se hävizi, muga se hävizi, eigä voi ni midä.
Siidä sviižoin aiga kun tuli, vil’l’at otettih da kartohkat kun oli kuopassa, tuli aiga männä ottamah dai nagrista. Ukko kuččui nagreheh dai nuaburit da hyö lubavuttihgi tulla. Siidä ukko hebozen panou val’l’ahih regeh, jotta sillä veitäh nagrehie pihakuoppah. No sinne kun hyö nagrishuuhalla mändih, ihmetelläh nuaburit nagrista, jotta kuinba moista järiedä nagrista pienitäh. Da muga oli, kirvehillä sidä rouhittih da nuaglua iškettih sih nagreheh. Nenga suadih sidä pienemmäksi, viedih regeh da veittih jo kuoppih.
Vain yksi nuaburi kun rubei murottamah nagrista yhestä laijasta, kuuluigi erikummasta iändä. No eibä sidä äijiä pidänyn puukiilua iškie, kun se laukahti nagris da silloin sieldä nagrehen sydämestä ruvettih purkaudumah siga da kolmetoista poččie. Nyt keskustui nagrehen pilkonda da kai kerävyttih ne ristikanzat kaččomah da ihmeteldih sidä. Da se nuaburin mies, kenen siga hävizi, järgieh dogadi, jotta tämähän on se miän siga. Da ne poččizet oldih muga lihavat, nagrehen sydämessä ei ollun ollun ni min puutehta.
Nagrehen pilkottuo tuodih siga da sijan poččizet sinne kodih da pandih tanhuoh. Siidä sanoi se nuaburin ižändä, jotta nyt kun kerran tämmöne hyvä lykky oli, jotta siga löydyi da nenga äijä poččista kun on, muga annamma poččizet kedä meillä oli nagrehella, jotta jogahine suau poččizen. Da muga i oli. Ižändä andoi ne poččizet kaikilla, yhen poččizen taluo kohti. Aba hänellä andoi kolme, kenen oli nagris. Da emäsijan pidi se ižändä iče.
No siidä ne nagrehet kun kuoppah puuttu da sigua ruvettih hoidamah da kazvattamah, ne poččizetgi kazvoi jo suureksi. A siidä oli jo hyviä mieldä sillä nagrehen ižännällä, jotta nyt oli, mistä nagriskuaššua da pačoida keittiä, vain oli dai sijanlihua, sih aigah kun vielä lihua vähän syödih. Da paginua oli pitkäksi aigua, jotta siga, mi hävizi nagrehen sydämeh oli nyt löydynyn.
Niko Saatsi
Lähde:
SKS:n äänitearkisto, Arkistonauha 375/11-20, Ilja Kotikallio
Kuvazet:
Anni Kyytinen da poččine Kurkijoven Särgijärvellä 1930-luvulla. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Kuvaaja: Pekka Kyytinen 1930–1939.
Kaski, palomuada kynnetäh. Museovirasto, Kansatieteen kuvakokoelma. Kuvaaja: Ahti Rytkönen 1928.