KUVA: Karjalan Sivistysseura pyrki auttamaan vienalaisen Vasili Dorofejeff-Vaaran valintaa Venäjän perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen levittämällä tätä vaalimainosta, joka lienee ollut lajissaan ensimmäinen Vienan Karjalassa.
Karjalan Heimon viime numerossa Pekka Vaara kertoi, miten Uhtualle heinäkuussa 1917 kokoontunut kansalaiskokous hyväksyi ehdotuksen autonomisesta Karjalasta. Ehdotus lähetettiin Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle. Karjalan autonomiaa ajaneet uskoivat, että perustuslakikokous syrjäyttäisi bolševikkihallinnon.
Kesällä 1917 uskottiin myös, että vähemmistökansojen itsehallintokysymys ratkaistaisiin tuossa kokouksessa, jossa enemmistönä olisivat Venäjän liittovaltioksi muuttamista kannattavat puolueet.
Toisin kuitenkin kävi. Perustuslakikokouksen vaalit järjestettiin vasta lokakuun vallankumouksen jälkeen ja Venäjän moninaisista kansoista ja puolueista valitut edustajat kokoontuivat Pietarissa 18. tammikuuta 1918. Bolševikit jäivät kokouksessa vähemmistöön ja hajottivat sen asevoimalla uhkaamalla seuraavana aamuna.
Tammikuun 17. ja 27. päivinä 1918 kokoontuivat kylien edustajat jälleen Uhtualle pohtimaan Vienan tulevaa asemaa. Jälkimmäinen kokous sattui samalle päivälle kuin sisällissotaan johtaneet tapahtumat käynnistyivät Suomessa.
Suomen tilanteesta ei Uhtualla tiedetty, mutta Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottamisesta oli tieto saatu. Vienalaiset halusivat kuitenkin edelleen uskoa bolševikkien kansallisuuspolitiikkaan, olivathan he julistaneet vähemmistökansallisuuksien oikeutta irrottautua Venäjästä ja tunnustaneet Suomen itsenäisyyden.
Suomen esimerkki ja bolševikkien lupaukset kannustivat joitakin karjalaisia johtomiehiä haaveilemaan itsenäisestä Karjalan valtiosta. Päätösvalta maihin, metsiin ja luonnonrikkauksiin haluttiin pitää omissa käsissä. Uhtuan kokouksesta lähetettiin Pietariin kansankomissaarien neuvostolle kirjelmä, jossa itsenäisen Karjalan rajoja piirrettiin varsin vapaalla kädellä:
”Vienan, Arkangelin, Aunuksen ja Olonetsin karjalaisista, lappalaisista ja venäläisistä osista on muodostettava oma itsenäinen valtakunta, jonka rajoina tulevat olemaan Venäjää vastaan ne rajat, jotka entisinäkin aikoina ovat rajoina olleet ja että Kuolan niemimaan tuli kuulua tähän valtakuntaan, koska se on muinaisinakin aikoina kuulunut karjalaisille, ja koska siellä vieläkin asuu pääasiallisesti karjalaisheimoisia lappalaisia ja suomalaisia.”
Myös Suomeen liittymistä kannattavia puheenvuoroja käytettiin tammikuun kokouksissa ja sen suuntaisia kirjoituksia ilmestyi Suomessa. Karjalan asian voimallinen ajaja Paavo Ahava näyttää jo tuossa vaiheessa olleen Karjalan Suomeen liittämisen kannalla. Hänen tiedetään eräiden muiden Karjalan Sivistysseurassa aktiivisesti toimineiden henkilöiden kanssa kiertäneen Vienassa levittämässä heimoaatetta.
Vienan nuoret miehet joutuivat maailmansotaan Venäjän armeijassa. Vallankumousvuonna 1917 armeija oli hajoamistilassa ja myös vienalaiset sotilaat palailivat kotikyliin. Kuvassa sotamiehet Vladimir Aheinen ja Heikki Törhönen, jotka lienevät käyneet valokuvassa palveluksen alkuvaiheessa Pietarissa.
Myös Suomen puolella Itä-Karjalan asemaa puitiin vuodenvaihteen tienoilla. Maassa oli vielä 70 000 venäläistä sotilasta, joten keskusteluja käytiin pienissä piireissä. Niissä lausuttiin ääneen ajatus Karjalan liittämisestä Suomeen. Asialla olivat Suomeen kotoutuneet itäkarjalaiset kauppiaat ja suomalaiset heimoaktivistit.
Asiaa puitiin Vaasaan asettuneen senaatin ja Karjalan Sivistysseuran johtomiesten kokouksessa 20. tammikuuta. Paikalla olivat Aleksei Mitro ja Timo Manner, joiden voi olettaa jo tuolloin kannattaneen liittämistä, vaikka sitä ei vielä voitu asettaa Sivistysseuran viralliseksi tavoitteeksi.
Myös Helsingissä vallan kaapannut punainen kansanvaltuuskunta pyrki saamaan Itä-Karjalan ja Petsamon liitetyksi Suomeen. Rajakysymykset olivat esillä Suomen ja Venäjän punaisten hallitusten välisissä rauhanneuvotteluissa helmikuussa.
Valkoisen päämajan käsityksen mukaan punaiset pyrkivät käyttämään Itä-Karjalan kysymystä hyväkseen julistaen, että valkoiset eivät pystyisi koskaan saamaan Itä-Karjalaa Suomelle, mutta punaiset pystyvät. Tätä torjumaan laati valkoisten esikunta päiväkäskyn, jonka eversti Hannes Ignatius luki ylipäällikön nimissä 23. helmikuuta Karjalankannaksella Antrean asemalla.
Tässä kuuluisassa ”miekkavalassa” Mannerheim julisti, miten ”Leninin hallitus petollisesti ja katalasti hän koettaa nyt, ostaa kansaamme ja hieroo sen takia kauppaa Suomen kapinoitsijain kanssa, luvaten heille Vienan Karjalan, jota hänen punainen armeijansa hävittää ja ryöstää. Meidän ei tarvitse ottaa armonlahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon suomalaisen talonpoikais-armeijan nimessä, etten pane miekkaani tuppeen, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.”
Mannerheimin päiväkäskyssä on tulkittu julistetun, että valkoisen armeijan tavoitteena oli liittää Viena ja muu Itä-Karjala Suomeen. Kysymys lienee ollut enemmänkin punaisten solmimaan rauhansopimukseen perustuvan propagandan torjumisesta. Oli Mannerheimin tarkoitus mikä tahansa, tulkitsivat Suur-Suomi-aktivistit sen tarkoittavan sotilaallisia toimia Itä-Karjalan valloittamiseksi.
Myös punaisen vallan kipinään puhallettiin tulta Itä-Karjalassa. Valta Petroskoissa ja useissa Muurmannin radan asutuskeskuksissa siirtyi vuoden 1918 alkupuolella bolševikeille ja heidän liittolaisilleen.
Vallan vaihto tapahtui paikallisten neuvostojen kokouksissa väkivallan uhan leijuessa kokousten yllä. Petroskoin kaupungin ja tykkitehtaan neuvostojen valtaus tapahtui samaan aikaan, kun bolševikit hajottivat perustuslakia säätävän kansalliskokouksen Pietarissa.
Pohjois-Suomessa valkoiset etenivät Lapin ja Koillismaan kuntiin ja heidän edellään pakeni punakaarteihin ja työväenyhdistyksiin osallistuneita miehiä itärajan yli. Miesjoukkoja pakeni Inarin kautta Murmanskiin.
Kuolajärvelle eli nykyiseen Sallaan kerääntyi 300–400 miestä, jotka pakenivat Knäsöön ja Kantalahteen. Kainuusta ylitti rajan satoja miehiä välttääkseen valkoisen armeijan kutsuntoja. Pakenijoiden mukana tuli työväenliikkeen aktivisteja, jotka ryhtyivät puuhaamaan neuvostojen ja punakaartien perustamista.
Vienankarjalaiset nuoret miehet olivat maailmansodan rintamilla omaksuneet vallankumousaatteita ja ajatuksen pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta. Näine aatteineen sotilaat palasivat kotikyliin. Sotilaat olivat vuosia taistelleet Saksaa vastaan, eikä heidän ajatuksiinsa lainkaan sopinut liittyminen Suomeen, joka koettiin Saksan liittolaiseksi.
Rintamalta palanneilla sotilailla tuli olemaan suuri merkitys alkaneen vuoden tapahtumissa Vienan salokylissä.
__________________
Teksti: Pekka Vaara
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 1–2/2018.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet vuoden 2022 alusta lähtien ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa:
Lehtiluukku.fi/lehdet/karjalan_heimo
Vanhempia vuosikertoja ja lehden artikkeleita voi lukea Sivistysseuran Sampo-tietokannassa:
Karjalansivistysseura.fi/sampo/fi
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/