Oli ennein-muinoin yhellä vanhalla lešellä isäkkö-kišša. Nuorena hiän pyyti talošta kaikki hiiret, nakrispellošta šai kiini kaikki rotat. A kun vanheni, ni tuli häneštä pakšu, laiska ta rosvo kišša.
Vain kun emäntä talošta pois lähtöy, še kišša šamalla kiukualta hyppyäy ta viiristämäh: mitä emäntä on pahoin kattan. Konša rahkastaučašta kannen kiskou ta šiitä maistelou – eikö ole muikie. Taikka kermakannun lattiella kuatau ta täyven pöčön šitä šyöpi.
Emäntä kiroutu, no kun kišša šuatto hyvin kurkettua, ni häntä aina prostittih.
Yhen kerran mänöy emäntä liäväh lehmällä heinyä antamah. Kaččou, ka kišša vasikan mal’l’ašta vereštä maituo lakkiu, a vasikka kiššan ympäri laukkuau.
Ka kun emäntä kauhtu, otti šauvan käteh ta kiššua loššimah karjehen kera:
– Vanha rosvo, mäne šiitä, jotta miun šilmät šilma ei nähtäis!
Kišša yllin-mällin piäsi pois liäväštä ta niin juoksi, jotta vaipu. Kišša rojahti kannolla venymäh. Matkuau repo omilla aseillah, kaččou kišša kannolla lojottau. Repo kyšyy:
– Mitäpä šie tiälä umpimečäššä ruat?
Kišša vaštuau:
– Ka kun olin nuorempi ta hiirie pyyvvin, rottoja purissin, niin olin hyvä. Nyt kun vanhenin, ni emännällä maitotilkkua tuli suali ta ajo miut pois šilmistäh.
– No elä hätyäle, šanou repo. – Läkkä joven šuuh, šielä kontie kalua pyytäy.
Mäntih joven šuuh rannalla. Šielä koški pauhuau, lohi noušou mähnällä, vain ilmašša vilahtelou. Kontie molommilla käpälöilläh veješšä purškuttau, kalua pyytäy. Jo monieš kala rannalla hyppelöy.
Repo kuapšahti kalan piällä, šai yhen hampahih ta mäni männeššäh. Kišša ei ollun niin poikkoi, ka hiän niise šieppasi kalan ta luikki revon jälkeh.
Ruttoh mäntih kevät ta kešä, tuli vihmani šykyšy. Ennein kišša šillä aikua jo lämpimällä kiukualla veny, ka nyt piti revon jäleššä piteliytyö, kun kotih ei ollun tietä.
Kerran tovarissat oltih joven rannalla šoršan poikasie ajamašša, kun kišša näki majavan talon. Ta i šanou revolla:
– Emmäkö myö rupie taluo talvekši rakentamah? Kačo kun majavoilla on hyvä talo. Eikö hyö meiläki hiršie kuatais?
– Kyllä še vois ni talo rakentua, šuoštu repo.
Kaverit mäntih majavien luokše ta kerrottih asieštah. Vanha majava šano:
– Tuola šuon alušša on monta kuivua honkua, panemma ne hirrekši ta rakennamma teilä talon.
– Ka meilä talo pitäis kuivemmalla paikalla eikä šuolla, vaštasi kišša.
– Ka voipi še ni termiköllä rakentua, šano majava.
Šana oli šanottu ta työ alko mäneštyö. Kun enšimmäini lumi šato, niin talo oli jo katettu. A pakkasina jo i kiukua lämpisi.
Näin kišša ta repo ruvettih talvie viettämäh: kišša emännöičči, repo kalalla ta mečällä kävi.
Višših tähä šuaten kišša ta repo vielä eletäh omašša pieneššä talošša.
Teksti: Tatjana Semečkina, Oma Mua 15.7.2020
