Huomenekšella emäntä toi šoršanpoikasilla luuvvallisen pilkottuja kananmunie. Hiän pani luuvvan penšahan lähellä ta iče mäni pois.
Ka konša vain šoršanpoikaset juoštih luuvvan luo, äkkie tarhašta lenti šuuri korentoini ta alko lennellä niijen yllä.
Korentoini niin kauhiešti čirasi, jotta pöläštynyöt šoršanpoikaset juoštih pakoh ta peittäyvyttih heinäššä. Ne varattih, jotta korentoini niitä kaikkie purou.
A vihani korentoini istuutu luotah, maisteli ruokua ta šiita lenti pois.
Šen jälkeh šoršanpoikaset päiväššä ei käyty luuvvan luo. Ne varattih, jotta korentoini tuaš tulou.
Illalla emäntä korjasi luuvvan ta šano:
– Tottaš meijän šoršanpoikaset kipeyvyttih, kun mitänä ei šyyvvä!
Hiän ei ni ajatellun, jotta šoršanpoikaset ruvettih muate näläššä.
Toisena päivänä šoršanpoikasien luo kostih tuli niijen nuapuri, pieni Aleksi-šoršanpoikani. Konša šoršanpoikaset kerrottih Aleksilla korentoisešta, še alko nakrua.
– Oletta työ rohkiet! šano Aleksi. – Mie yksin ajan šen korentoisen. Huomena iče niättä!
– Šie kehut, vaššattih šoršanpoikaset. – Huomena šie enšimmäisenä pöläššyt ta juokšet pakoh!
Šeuruavana päivänä emäntä tuaš pani penšahan alla luuvvallisen pilkottuja kananmunie ta mäni taloh.
– No, kaččokkua nyt! šano rohkie Aleksi. – Heti mie rupien toruamah teijän korentoisen kera!
Kerkisi vain šanuo, kun heti kuulu korentoisen čiranta. Še meinasi istuutuo luuvvalla.
Šoršanpoikaset tahottih juošša pakoh, ka Aleksi ei pöläštyn. Rohkie šoršanpoikani niin šieppasi korentoisen šiiveštä, jotta še vain šattumalla šai irtautuo Aleksin n’okašta ta lenti pois.
Šiitä päiväštä alkuan korentoini konšana ei käynyn šoršanpoikasien luo ta ne joka päivä šyötih kyllitellein. Šoršanpoikaset šyötih iče ta kostitettih rohkieta Aleksie šiitä, jotta pelašti niitä vihasešta korentoisešta.
Boris Žitkovin kertomukšen mukah
Teksti: Oma Mua, 26.4.2023
