Kel’l’an tavat
Akima Rugojevin taloh oli liitetty hiršini kel’l’a, šen katto oli yksipuolini. Šiinä oli kiukua ta piisi, no kosinuo ta karšinua ei ollun. Šinne piäsi tallista. Kel’l’an šeinät oli höylätyt. Šen ieššä oltih portahat ta kolme rappuista, korkie kynnyš ta matala late.
A. M. Pekšujev (š. 1920, Koštamuš) paremmin muisti tämän kel’l’an:
– Kel’l’ašša oli kakši ikkunua: yksi niistä järveh päin, toini liäväh päin. Kel’l’ašša oli nellä puušänkyö. Šeinillä šänkyjen välissä kaitasilla pol’čilla viistoh oli ašetettu puisie ta vaškisie oprasoja. Oprasojen piällä pantih kirjottuja käsipaikoja. Liävänpuolisen ikkunan luona oli stola. Šen piällä rippu aštieškuappi. Toini stola oli šänkyjen välissä. Stolan viereh šiirrettih skammi kahella henkellä.
Joka akalla pikkaraisešša lippahašša oli oma oprasa, käsipaikkah kiäritty Iisussa Hristossan vaškini risti, a lippahie hyö
piettih šänkyn alla. Lippahašša aina oli karamellie, millä kostittua punukkoja. Šyömisie niise jokahini piti omašša lippahašša. Lippahalla šuatto istuo, še šiirrettih stolan viereh.
Sakari Pälsin kirjašša “Kalevalan talviteillä” (1922) on erinomani kuvauš luvajärviläiseštä kel’l’ašta.
Heimolaiset tuotih vanhukšilla ruokua joka netäli. A. M. Pekšujev muisteli, jotta jo šeičenvuotisena hiän joka netäli vei ruokua omalla ämmölläh šeiččemen kilometrin piäštä.
M. A. Fokina (š. 1914) kerto, jotta Luvajärveššä jumalahiset elettih pikkaraisešša, matalašša kel’l’ašša. Kel’l’a oli kaunis, tuohukšet palettih, oprasoja oli šeinillä. Oprasoista pölyjä pyyhittih mečon šulkiloilla, niitä piettih louvašša.
Vanhauškoset moliuvuttih yhtehisen oprasan luona tahikka jokahini oman oprasan ieššä. Kel’l’ah tultuo mierolaisen ei šuanun ristie šilmie, a srannikat ei rissitty šilmieh mierolaisien talošša.
Strannikat elettih puhtahašti. Lattiella piettih mattoja, ne peitettih koko late.
Kel’l’ah vierahat vähän käytih, ka kyläläisien kera heilä oltih hyvät välit: eryähičči käytih kotihis yhekši-kahekši netäliksi ativoih. A. M. Pekšujev muisteli, jotta omua staroviera-ämmyöh hyö rikeneh otettih kotih. A konša hiän šokeni, ni šiitä päntijönäh eli koissa, ka kaikki omat aštiet tai vuattiet piti erikseh.
Erikseh mierolaisista
Vanhauškoset šyötihki vain omista ašteista, aina erikseh. Koissa hyö ašteitah ta oprasoja piettih eri pol’čilla, kumuol’l’ah kiännettynä, a lusikka pissettih hiršišeinän rakoh.
– Ašteita hyö ei pešty, a nuoltih, jotta ne ei pakanoijuttais, muisseltih kertojat. – Hyö šyötih vain šavi-, tahi emaliašteista: oli šuuri ta pieni mal’l’a, kuppi tahi touppi. Niitä hyö kanneltih aina mataššah eri vakkasešša, katettih puhtahalla ripakolla, tahi kiärittih paikkah.
A toiset kerrottih:
– Ašteita hyö iče peštih ta kerran netälissä vielä rannašša.
A. M. Pekšujev muisteli:
– Miän šokieta ämmyö kennih aina rannalla kuletti. Kun lienöy ken lapšista šattun šyömäh ämmön aštiešta, ni hiän mal’l’an, lusikan ta kupin kuato luatanalla. Kun ei liene šattun olomah omua aštieta, ni voitih šyyvvä i vierahista, ka vain šavisešta.
Moliuvuttih muššissa hamehissa. Niissä vuatteissa ei ollun kirjoja, laškuja eikä šolmuja. Yhellä šolmulla šai šituo piäh mušta paikka. Paikan šuora alareuna rippu šeläššä, a ylänurkat šivottih leuvan alla. Paikka vejettih očalla, mitänä ei ni näkyn, vain nenä ta šilmät. Kertojien mukah koššot oltih muššat, tummanšiniset tahi šiniset, ieštä nappien kera.
Ativoih lähtiessä hyö šuoriuvuttih kaunehešti, a arkipäivinä käveltih tavallisissa vuatteissa.
Hyö moliuvuttih omašša kel’l’aššah aikaseh huomenekšella, päivällä ta illalla, luvettih miärätty luku maluttuja. Šitä vašše oltih čotkat, niissä oli “šata helmie”, “šata pykälyä”, “yheššä ympyräššä oli šata malittuo”. Čotkija piettih pol’čalla yheššä oprasojen kera.
Starovierat moliuvuttih polvusillah šeisuon, levitettih allah pieluš. Malittušanoja luvettih čuhuttamalla. Moliutuos’s’a ei
paistu. Hyö rissittih šilmieh yhen kiän kahella šormella, a toisella kiällä merkittih malittuja čotkiloilla.
Luvajärveššä strannikat šoitettih kirikköčasoun’an kelloja, koko yö laulettih, moliuvuttih.
Lapšet aina karjuttih kun nähtih vanhauškosie: “Srannikat tullah!”
Lari Rettijev
M. A. Fokina muisteli:
– Srannikkojen piämieš Lari Rettijev (Nikutjev?) kirosi ta vieläi remenillä hošo kylän lapšie, konša ne tahottih kaččuo, mitein srannikat moliuvutah.
– Lari Rettijev eli Luvajärveššä niin kun herra, hiän oli niin kun pappi. Hiän eli erikseh aijatušša pirtissä vanhan muamoh kera. (“Vanha muamo” oli tovennäkösešti Kaurosen akka Hoto, Larin muamo. Kun vanha Kaurosen Iivana kuoli Ilvešvuarašša 1900-luvun alkupuolella, Hoto muuttu poikah luo Luvajärveh. Vivi Vuoristo, “Ikävä omie maita”) Hänellä oli 30–35 vuotta. Hiän ei ruatan, vain ohjasi toisie: otti kuntah uušie jäšenie, opašti heitä moliutumah. Hänen oli hyvä elyä, pohatat lahjotettih häntä, konša hiän kävi kuatimah luatanalla kuollehie. Hiän laulo hyvin. Kyllä ois ollun nerokaš artista, nuori ta riški, muisteli I. J. Pekšujev, hiän iče hyvin tiesi ta muisti Larin.
Uškojat käytih Larin kel’l’ah moliutumah. Kel’l’ašša pruasniekkoina piettih Jumalan palvelukšie. Lari niitä johti. Heilä oltih omat pruasniekat.
Joutoaikana Lari pyyti kalua, kalat anto uškojilla.
Starovierojen piähalličuš oli Kargopolissa, ta Lari ušein kävi šielä. “Hiitroi mieš oli, hyvin nerokaš, vesselä, kelloja korjasi, käveli kel’l’oissa, autto toisie”.
Lari otti akakšeh vanhauškosen Ol’ga Valdajevan. Koko kylä nakro šitä, mitein nämä kakši strannikkua yhyttih: molommilla oli jo 60 vuotta. Hiät oltih lyhyöt: juotih čäijyö, moliuvuttih ta ruvettih muate.
Rahvaš moitittih:
– Miän johtaja Jumalan unohti – 60-vuotisena akottu!
Kel’l’at oltih Neuvoštovaltah šuaten, vallankumoukšen jälkeh omahiset vietih heijät kotiloiheš. Ka eryähissä kylissä niitä oli 1930-vuosih šuaten, kolhosih šuaten.
Lari, riški ukko, enšimmäiseššä kokoukšešša kolhosih liitty. Vienan kylien starovierojen johtaja kolhosih liittyössäh šano:
– Ottuat miut kolhosih. Kaikki, mitä myö ruatoma on tyhjänpäiväistä hölyn-pölyö.
Hiän lahjotti kolhosilaisilla 13 parie nahkakenkie.
Šiitä šuaten alko Larin uuši elämä. Kuitenki vanhempien ihmisien muissošša srannikat ta heijän piämieš-johtaja Lari šäilyttih. Nämä muissot ollah oša pohjoiskylien šalaelämäštä.
***
Venäjän pravoslavnoin kirikön Sobori 1971 vuotena peruutti vanhauškoisuon kiellon, nykyjäh šen eri muotoja on levennyn ympäri muailmua.
Teksti: Viola Guščina, Oma Mua 27.7.2022
Foto: Kohtauš strannikkojen šalasešta sluušpašta. Muštapartani mieš ieššä on vanhauškosien johtaja Lari Rettijev (kotosin Kivijärven Ilvešvuarašta), vašemalla muštatukkani mieš on Dobrinin (myöhemmin Tervamaa). Larin takuana on Puavila Sergejev niise kirja kiäššä.