Elokuun 30. päivänä vahnin kanšanrunouven tutkija ta Karjalan tašavallan arvoššettu tietoruavon ruataja, filologijan kandidatti Aleksandra Stepanovna Stepanova täyttäy 90 vuotta.

Yli 44 vuotta, vuuvvešta 1962 vuoteh 2007, Aleksandra Stepanova ruato Kielen, kirjallisuon ta istorijan instituutissa. Naini tutki karjalaisie itkuviršijä, starinoja, eeppisie lauluja ta rahvahallista kulttuurie. Muinani Kalevalan mua kašvatti Santrua omien runojen, laulujen ta itkuviršien ympäristöššä, ta naini anto rakkahuon, kaikki tiijot ta maltot omalla mualla ta omalla rahvahalla, kun melkein 60 vuotta tallenti, tutki ta šaneli kaikilla, toisien lisäkši ni omilla lapšilla ta punukoilla, näistä kanšanrunouven uartehista.

Oma mua

Aleksandra Stepanovna on šyntyn loittosešša pieneššä karjalaisešša kyläššä, kummaista nyt jo ei ole olomašša. Tieki šiih on mečittyn. Kylän nimi on Šompajärvi, ennein še kuulu Puanajärven prihotah.

Kylä šeiso 20 virštašša Haikol’ašta, tänäpiänä myö tiijämmä šitä Ort’t’o Stepanovin kautti. Kylä ei ollun šuuri, vain 18 taluo, ka ylen šoma. Še šeiso kaunehen järven rannalla, kumpani vielä nytki on niin oma, konšana ei šua šitä unohtua.

Santra (näin tietomieštä kučuttih lapšena ollešša) aina mieli hyvällä muistelou šyntymäpaikkua. Viimesen kerran hänen onnistu käyvä šinne kešäkuun 11. päivänä vuotena 2006. Šilloin hiän löysi čiilahaisen, horšman ta vičikön kešeššä talojen ta kiukaijen aluštoja. Šinä päivänä vihmojen jälkeh paisto päiväni, oli lämmin šiä, taivaš oli niin šinini, jotta Aleksandra Stepanovna ruohti männä uimah oman Šompajärven veteh. Tämä uinti višših nytki antau ihmisellä väkie elyä, ruatua ta kirjuttua uušie kirjoja.

Muamo

Omašta muamošta Aleksandra Stepanovna aina šanelou hyvie šanoja. Hiän oli luku- ta kirjutuštaij otoin, ka oikein tahto, jotta hänen lapšet opaššuttais. Hiän šano tyttärellä: “Miun ei onnistun opaštuo, opaššu šie, anna šiun elämä tulou helpompi!”

Muamon 12-vuotisena tyttönä piti olla talon emäntänä, oma muamo kuoli, tuatto jäi viij en lapšen kera. Kaikki kotiruavot piti ruatua, hot’ iče oli ihan pikkaraini. Tuatto oli luatin tyttärellä skammin, jotta hiän vois panna leipie kiukuah.

Santran muamo 16-vuotisena mäni miehellä, läksi pes’s’outoista “paikan kolkašša”. Vuotena 1918 mieš mäni rintamalla ta muamo jäi kolmen pojan kera. Miehen kuoltuo hiän šeiččemen vuotta eli yksinäh, piti šiivattua: lampahie, kakši lehmyä ta hevoista. Šiitä hyö vaštauvuttih Santran tuaton kera.

Tuatto

Aleksandra Stepanovna kučču tuattuo tatakši, kuin kučutah vain lapšet pienenä ollešša.

Tuatto väkeh naitettih, jotta perehillä olis enämpi apajapaikkoja. Vaikka nuori mieš tahto olla mielitietyn naisen kera, ei ajatellun kalašta, ka kuiteski läksi nuorešta moršiemešta akan luo, kumpani oli šeičentä vuotta vanhempi ta kumpasella oli jo kolme poikua.

Aleksandra Stepanovna hyvin muistau vuuvven 1940 kevyän. Hiän opaštu Haikol’ašša, lapšet juštih oltih kevätlomalla, šilloin heilä ta vielä eryähillä toisilla kylän lapšilla tuatot myöššyttih rintamalta kotih. Lapšet hyvällä miel ellä aššuttih tuattojen kera pihua myöten.

Kohta tuli kešä 1941. Hyö šuatettih tuatto šovalla.

– Ieššä aššutah muamo ta tuatto, mie – heij än jäleššä. Tuatto kiänty tuakšepäin ta rupesi kuččumah: “Santra, tule tänne!” Mie itkeyvyin ta rupesin juokšomah jälkehpäin. I kaikki… Šen jälkeh mie tuattuo en nähnyn. Tuatošta jäi muistoh vielä kutamitä, muistelou Aleksandra Stepanovna.

Enšimmäiset vehkehet

Kerran, konša Santralla oli viisi vuotta, tuatto toi kotih šähkölampun ta šano, jotta tuommoset nyt paletah Uhtuošša: niitä ei pie šytyttyä, ne iče šytytäh, eikä pie öljyö, eikä pie puhaštua! Miteinpä niin? Paletah vain pimieššä! Santra čikon kera kiinitettih villalankalla lamppu verhoh. Ei pala. Tuatto nakrau: “Ei vielä ole pimie!”

Šiitä tytöt nouštih kiukualla, pantih paikkoja, täkkij ä piällä – tuli pimie, a lamppu kuiteski ei pala! Vain šiitä, konša lapšet kaikilla keinoin yritettih šuaha lamppu palamah, tuatto šano, kuin še palau.

Aleksandra Stepanovna muistau, konša enšimmäisen kerran näki tuaton tuoman omenan.

– Vielä nytki muissan šen mavun šuušša. Mie šemmosie myöhemmin en šyönyn. Konšana. Še oli niin šoma, ruškienkeltani, niin šuuri, makie!

Šamoin hiän muistau paissetun nakrehen mavun, kumpani oli šen ajan lapšilla parahana makij aisena.

Muistau, kuin kyläh tuotih enšimmäini ratij o:

– Tämä luota rupesi pakajamah!

Muistau, kuin näki enšimmäisen lentokonehen taivahašša, kummaista kaččomah juoksi koko kylä.

Yliopistot

Enšimmäiseššä ta toisešša luokašša Santra opaštu karjalan kielellä, kolmannešša – šuomen kielellä. Koulu oli 12 kilometrin piäššä. Netälin lopušša nämä 12 kilometrie piti aštuo jaloin.

Venäjän kielen Santra opaštu evakošša ollešša, Čel’abinskin alovehella. Ne šovan aikua kouluh käyntivuuvvet ei mänty čottah. Vuotena 1944, konša pereh tuli jälelläh omah kyläh, tyttö tuaš läksi nellänteh luokkah.

Viijenteh luokkah piti männä opaštumah Uhtuoh. Aika oli jykie, nälkähini, viluo piti tirppua. Šamanikäset lapšet mäntih meččäruatoh, vain Santran muamo tahto toisenmoista elämyä omilla lapšilla. Tai tuatto, konša vielä oli elošša, aina šano: “Miun tytär opaštuu šini, kuni on kouluo! Korkeimpah šuaten!”

Šentäh Santra läksi Uhtuoh. Yhen kerran koulušša ruvettih keryämäh rahua, jotta šyöttyä internatin lapšie. Mistäpä ottua rahua, kun muamo ruato kolhosissa, a šielä mitänä ei makšettu? Santra kahen tytön kera aššuttih jaloin 48 kilometrie Haikol’ah šuaten. Ajateltih, jotta kaikki, loppu opaššuš…

Enši huomenekšena Uhtuoh mäni auto, kaikin jo issuttih šielä, a Santra šeiso auton rinnalla kyynälet šilmissä… Muamon velli näki šen ta anto 50 rupl’ua. Aleksandra Stepanovna koko ij än kiittäy Teppana-tiätyä.

– Tämä oli kriisissiaika, koulu ois voinun loppuo šiih, ta kaikki! Kakši tyttyö, kumpasien kera mie aššuin, niin ni jiätih kyläh.

Šeiččemennen luokan jälkeh neičyt tahto männä opaštajien opistoh, tai piäsi šiih. Šiitä hiän šai tietyä, jotta enšimmäiset puoli vuotta kellänä ei makšeta stipendieta. Santra tiesi, jotta ilman rahua Petroskoissa on mahotointa elyä, šentäh hänen piti tulla jälelläh kotih. Vuuvven hiän ruato mečäššä.

– Karšin puita, olin uitolla, otin vaštah meččyä.

Kešällä Santra šattumalta näki leheššä ilmotukšen, jotta Uhtuošša ruvetah keryämäh opaštujie kahekšanteh luokkah. Tai tuaš mäni opaštumah, vaikka ikäero luokkatoverien kera oli jo nellä vuotta.

Aleksandra Stepanova aina meinasi opaštuo matematiikan opaštajakši, tykkäsi fi isikkua. Yhekšänneššä luokašša venäjän kieltä ta kirjallisutta rupesi opaštamah Unelma Sem’onovna Konkka. Šiitä kaikki asiet mäntih toisin, kaikki asiet piäštih omilla šijoilla. Vuotena 1952 Santra piäsi opaštumah Petroskoin valtij onyliopiston šuomelais-ugrilaisella ošaštolla.

Pereh

Yliopistošša opaštuos’s’a hiän tuttavuštu oman Pekka-ukon kera. Šilloin oli Hruščovin aika (venäjäkši “Hruščovskaja ottepel’”). Kurššitoverit äijän paistih yhistämiseštä, Stalinin karkotukšista, Šuomen šovašta, henkilönpalvonnašta. Ka näitä pakinoja konšana ei pietty hyvinä…

Vuotena 1959 Santra Stepanovan ukko toverin kera puattih rajan piäličči Šuomeh. Puolentoista kuukauven piäštä Šuomi työnti heijät jälelläh Neuvoštoliittoh. Agitatij ošta Pekka šai kymmenen vuotta tyrmyä. Šieltä hiän kerran tahto puata, ka hänet šuatih kiini ta annettih vielä kolme vuotta Vladimirin keškušvankilua.

Ukko šano, jotta tyrmäššä olomini oli ylen jykie ta, jotta piä ei lekahtais, hiän oikein äijän luki. Čuarin aikana Vladimirin keškušvankilašša oli hyvin šuuri kirjašto, šielä Pekka rupesi luatimah karjalan kielen šanakirjua. Aleksandra Stepanovna nytki vielä šäilyttäy ukon kiällä kirjutettuja vahnoja vihkoja.

Santran pienen pojan kera piti ajua Louhešta, missä hiän jo ruato, kotih muamon luokše. Tuaš vuuvven otti vaštah meččyä, oli klubin johtajana, ruato koulušša alkeisluokkien opaštajana.

Tieto

Santran paraš opaštaja Unelma Sem’onovna Konkka šillä aikua jo ruato Kielen, kirjallisuon ta istorij an instituutissa. Vuuvven 1963 pimiekuušša hiän kučču Petroskoih Santran.

– Tämä toveštah oli čuuto, jotta miut piäššettih koulušta ta Petroskoih tultuo heti annettih huoneh!

Näin alko tiij ollini toiminta. Hiän heti rupesi ahkerašti ruatamah, läksi Dmitrii Balašovin kera kirjuttamah kanšanrunoutta Kuolan niemellä. Šiitä Unelma Sem’onovnan kera hyö ruvettih valmistamah aunukšenkarjalaisien starinakokoelmua. Aleksandra Stepanovalla oli annettu tehtävä kirjuttua starinojen šelitykšie, mitä piettih kokoelman jykiempänä ruatona. Oman tehtävän hiän šuoritti hyvin, starinakokoelma on kyšyttävä nytki.

Tämän kirjan jälkeh Aleksandra Stepanova rupesi tutkimah itkuviršij ä ta ne tultih elämän piäteemakši. Itkuvirret muissutettih naisella lapšušaikua, hänen omua muajilmua. Santra muisteli, kuin puapo itki 3-vuotisen prihačun hautajaisissa, še priha oli šamanikäni kuin ni pieni Santra. Hiän muisteli, kuin oma muamo itki stolašša istuos’s’a, konša hyö lähettih Šompajärveštä pois.

Elämän jykeissä tilantehissa karjalaini naini kerto omista tuntehista aina itkuviršien mukah. Itkie šuatettih šuurin ošin naiset. Šentäh višših Aleksandra Stepanovnan tiij ollisen toiminnan juuret ollah šielä, omalla mualla, lapšušajašša.

Aleksandra Stepanovna rikeneh kävi kylih, tallenti hyvin monta itkuvirttä, kiänti niitä venäjän kielellä, valmisti itkuviršikokoelman. Tämän ruavon tulokšena ollah väitöškirja, kumpani on omissettu itkuviršien metaforakielellä. Myöhempäh ilmešty väitöškirjan pohjalla valmissettu monografija.

Elämän parahat muissot

“Muistih jiätih kuuši enšimmäistä vuotta Šompajärveššä. Še oli šemmoni pitkä elämä, oli kaikenmoista! Hyvyä!

Enšimmäini mielitietty… Še oli šeiččemennen luokan jälkeh. Siiččamekko ta kakši kaššua. Kuutoman valošša yöllä aštuma yheššä tanššiloista. Hiän laulo: “Valkiet yöt, ei ole unta…”

Lapšien šuanta… Konša šain Erkin, oli šemmoni čuuto! Mie puitto en ollun tällä mualla… Hetelmät, Pekan kirjaset… Toisen lapšen šain myöhäh, en ni vuottan jo. Šynty tyttö, Eila, koko elämän ilo.

Punukat… Elämä jatkuu! Tai rupieu jatkumah!”

Elyä on hyvä

“Jykie oli, konša Pekka joutu tyrmäh. Konša tulin ruatamah instituuttih, elin karšinakerrokšešša. Oli jykie, rahua ei
riittän, apuo vuottua ei ollun keltä…

Mänen šieltä karšinašta pihalla, päiväni paistau, lämmin tuuli, taivaš šinini, lintuset lauletah, ihmiset kävelläh. Piäššä pyöritäh Majakovskin šanat: “Ta elämä on hyvä, ta elyä on hyvä!” (“I žizn’ horoša, i žit’ horošo!”)

Kuiteski on hyvä elyä. Anna nyt on jykie, ka še mänöy, eihän še aina voi niin olla.

Mie olen ošakaš, miun rinnalla aina oli hyvie ihmisie. Koko elämän. Muamo, tuatto, Teppana-tiätä, Unelma Sem’onovna, nuapurit Louhen piirissä tai Kentjärveššä, muamakka, Kat’atäti… tai toiset.”

Kirjat

Instituutissa ruatuas’s’a Aleksandra Stepanovna kävi noin 50 työmatalla, kirjutti enemmän 300 tuntie kanšanrunouven ainehistuo. Hiän valmisti starina-, itkuviršikokoelmoja, karjalan kanšanrunouven lukemistoja. Erikseh tutki tunkuonkarjalaisie ta valmisti kokoelman heijän ainehiston pohjalla.

Šuurešša arvošša on hänen monografi ja “Karjalasien itkuviršien metaforamuajilma”. Tärkeimpänä ruatona on “Karjalaisen itkukielen šanakirja”, kumpani oli painettu vuotena 2004. Täštä kirjašta šai alun Karjalan humanitarisen tiijon uuši šuunta – lingvafolkloristiikka.

Aleksandra Stepanovnan ruatuo jatkau hänen tytär Eila. Hiän Šuomešša väitteli väitöškirjan ta muamon peräh tutkiu karjalaista itkuviršiperintyö ta kulttuurie.

Pensijalla ollešša Aleksandra Stepanovna ei voi istuo kiät rississä, ei šuata. Oman Eila-tyttären kera hyö kiännettih “Karjalaisen itkukielen šanakirjan” šuomen kielellä.

Ei ammuin, vuotena 2017 ilmešty vielä yksi uuši Muissa omie juurij a (Pomni korni svoji) -kirja, kumpasešša Santra muistelou omua šyntymäkylyä. Tätä kirjua varoin hiän pitälti ečči ainehistuo arhiivoista. Nyt hiän tahtou kiäntyä tämän kirjan karjalakši.

Vuotena 2019 uuvven painokšen näki Zuakkunoi (Bili-nebilitsi) -kirja. Uutta painošta varoin Aleksandra Stepanovna löysi Tietokeškukšen arhiivašta nellä uutta starinua, kiänti tekstit venäjäkši.

Nyt šuunnitelmissa on šuaha valmehekši uuši täyvennetty ta kohennettu itkuviršikokoelma.

Ihmini

Kaikista tärkeintä on še, jotta Aleksandra Stepanovna on oikein hyvä ihmini. Aina tietäy mitä tahtou, hyväšanani, vierahanvarani, häneltä aina voipi šuaha apuo ta neuvuo. Hiän on aina hyvällä mielellä, ei moiti elämyä. Omua hyvyä mieltä hiän mielihyvällä antau rinnalla olij illa. Hiän konšana ei sualiuvu, ei kajehi.

Teksti: Valentina Mironova, L’udmila Ivanova, Oma Mua 26.8.2020
Foto: Santra Stepanova kirjuttau Marija Malikinua Vuonnisešša, vuosi 1967.