Starina
Loittosešša pohjoismuašša, missä halličči vain Talvituisku, kaikki oli valkiešša lumešša. Kylmän muan emäntä lenti omien tonttien piällä ta näytti šiltä, jotta mikänä ei voinun huoleššuttua häntä.
Toičči hänen onnistu tuuvva mistä lienöy omissa kämmenissä pienen kypenen, kumpasen hiän heti peitti mih lienöy omih lumeššettuih lepotiloih. Ne kypenet loissettih kaččomatta pakkaseh ta kylmäh, a Talvituisku šiänty, šentäh kun oli vaikie löytyä niitä ta vielä vaikiempi ymmärtyä, miksi ne ei šammuttu lumen ta jiän kešen.
A pienet kypenet keräyvyttih havupuun vihreillä nieklasilla. Puu kašvo min lienöy ihmehen kautti viluo vaštah.
Konša tuuli hilleni ta alko pakkani aurinkoini päivä, pienet kypenet kirkkahašti välähettih ta vilkutettih kertuon toini toisella omie kummallisie juttuja.
Kerran Talvituisku niise kuuli niitä. Hiän peittäyty taikapuun lähellä ta piätti kuunnella, mistä paistih hänen vankit.
Tuli šelväkši, jotta pienet kypenet oltih toteutumattomina lapšien huavehina.
Yksi kyven šano potruškoilla:
– Miut mänetti pieni tyttö. Hiän huaveili, jotta hiän ois opaštun šoittamah viululla ta hyvin pärjäis šiinä. Ka tauvin jälkeh tytöllä oli vaikie pitälti šeisuo, jotta opaštuo šoittamah ielläh. Poloni lapšukkaini, hiän niin ikävöiččöy ilman musiikkie.
Toini kyven niise muisti omua potruškua, kumpasella šyntymäpäiväkši lahjotettih ihana pieni veššoš – hieno kaunis balettitanššija. Ka ken lienöy vierahista hairivošša rikko hänen lahjan jo enšimmäisenä päivänä. Tyttö iče huaveili, jotta häneštä ois tullun balettitanššija, ka rikotun veššokšen takie hiän niin tuškautu, jotta halu tanššie hävisi.
Talvituisku kuuli vielä yhen kertomukšen. Poika unekši, jotta hiän ois piäššyn mielehisen joukon jiäkiekkopelih. Vanhemmat luvattih hänellä lippu hyväštä opaššukšešta. Prihačču pitälti šeiso jonošša, ošti kallehen lipun ta ilosena juoksi kotih, ka tuulen puuška vejälti häneltä lipun ta poika ei onnistun löytyä šitä.
Talvituisku alko henkähellä ta voivottua:
– Näyttäy šiltä, jotta ne ei olla miun korissukšie, a lapšien pienie kyynälie, kumpaset muututtih šurullisiksi kypeniksi.
Yhtäkkie hänellä himotti nähä niijen lapšien muhie.
Tuisku rupesi pyörimäh eččien tarvittavie lapšie, kuni hänen kačahuš ei šeisattun šurulliseh tyttöh. Niin, še oli juuri še lapšukkaini, kumpani ei jakšan šoittua viululla. Talvihaltiettarella oli tosi helppo lahjottua tytöllä toisen šoittimen. Še ei ollun niin vaikie kuin viulu, ka tyttö šai helpošti opaštuo šoittamah šillä.
Vain nähtyö lapšen onnelliset šilmät Talvituisku lenti ielläh.
Hiän aulisti anto lahjoja lapšilla – šiinä oli ihana puku ta tuflit pienellä balettitanššijalla, luistimet ta čoho jiäkiekkuo tykännyöllä pojalla.
Kylmä tuisku pitälti arvuali, kenen toivomukšie hiän toi kultasissa kypenissä kuni muisti kaikki lapšukkaiset heijän huvittavine toivomukšineh.
Talvihaltietar tiesi, jotta hänen piti kiirehtie, vet hänellä oli vain yksi uuvvenvuuvven yö, jotta toteuttua lapšien toivomukšie. A kaikki, mitä hiän ei kerkie ruatua, pitäy šiirtyä enši vuoteh.
Kun toivomukšet toteuvuttih, kultaset kypenet pohjoisvaltakunnan taikapuušša šammuttih. Ka ne ei hävitty kokonah, a muututtih kaunehiksi valkeiksi lumitähiksi, kumpaset ilosešti loissettih vihrien havun kešen ta toteutumattomien toivomukšien šurulliset kypenet tultih luonnon oikiekši talvikorissukšekši.
Teksti: Irina Nikitina, Petroskoi
Kiänti Irina Zaitseva, Oma Mua 27.12.2023
Piirruššukšet: Margarita Jufa