KUVA: Aki Aunala kirjoittaa Karjalan Heimon uudelle Laukunkantaja-kolumnipalstalle tarpeettomasta matkalaukusta, joka johdatti yllättävään kohtaamiseen.
Kello löi kahdeksan sunnuntai-iltana. Pihalla oli hämärää, kuten maaliskuussa vielä on. Tunnelma oli odottava. Ei siksi, että olisin odottanut maanantaiaamun tulevan. Odotin vierasta, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Hän vaati saada tulla luokseni, sillä hänellä oli minulle lahja.
Oli kevät 2022. Kolme iltaa aiemmin ystäväni oli laittanut minulle viestin, että hänen luokseen oli majoitettu äiti, kaksi lasta ja iäkäs rouva. Heidät oli evakuoitu Suomeen Puolasta, jonne kyseinen perhe oli paennut Hersonista Ukrainan ja Venäjän välisen sodan ensimmäisenä päivänä.
Heillä ei ollut mukanaan kuin joitain tavaroita muovipusseissa; loput olivat jääneet uuteen kotitaloon sodan jalkoihin. Ystäväni kysyi, olisiko meillä lahjoittaa heille matkalaukkua, koska pakolaisilla ei ollut tarvikkeita matkustamiseen. Minulla oli, ja iso laukku olikin. Ystäväni haki laukun heti ja vei sen ukrainalaisille kotiinsa.
Meni kaksi päivää. Ystäväni ilmoitti, että perheen äiti oli nukkunut käytännössä kaikki päivät saavuttuaan heille. Hän oli aivan uuvuksissa kokemuksistaan. Mutta kun hän oli kuullut jossain unen rajamailla, että olin lahjoittanut heille matkalaukun, hän halusi palkita minut. Hän halusi tuoda kyseisen palkinnon suoraan käteeni kiitollisena avusta.
OLIN ILOINEN mutta hämmentynyt. Miten voisin helpottaa heidän kärsimyksiään ylisuurella matkalaukulla, jota en ollut edes käyttänyt vuosikymmeneen juuri sen kömpelön koon takia?
Samalla tajusin jotain itsestäni. Olin pohtinut paljon, mitä isopappani ajatteli vuonna 1919, kun hän saapui pakolaisena Suomeen Aunuksen Karjalasta. Hänellä oli jäänyt koti, omaisuus ja monet muistot rajan taakse. Kotiutuminen Suomeen kesti vuosia. 20 vuotta myöhemmin bolsevikit ajoivat hänet toistamiseen kodistaan pois rajan läheisyydestä, ja tällä kertaa aina sisä-Suomeen saakka. Jäljelle ei jäänyt juuri mitään, vaikka huumorintajua karjalaiselta on paha riistää.
Kun kodin menettää kahteen kertaan 20 vuoteen, voi kuvitella, että taskut ovat aika tyhjät. Haluaisinko minä siis muuta kuin matkalaukun tämän pakomatkalla olleen hersonilaisen perheen asemassa?
Kun ovikello lopulta soi, sisään astui huolitellun näköinen, keski-ikäinen nainen. Mutta hän ei ollut kuka vain. Hän oli pakolainen juuri alkaneen sodan jaloista, sodan uhri. Hänen silmänsä olivat säikähtäneet, mutta niiden sisältä kumpusi valtavasti voimaa.
ALOIMME HETI JUTELLA, koska osaan sen verran venäjää, että pakinat sujuivat kelvollisesti. Nainen puhui paljon ja kertoi pakomatkastansa pommien paukkeessa ja sotilaskolonnien seassa. Hän eli edelleen samassa aamussa, jona sota ja pako kohti tuntematonta alkoivat. Siinä saattoi vain kuunnella arvostuksella, ottaa vastaan ne tunteet, jotka tilanteesta olivat nousseet. Sota ja sen seuraukset olivat saapuneet luokseni.
Isovanhempani eivät paljon pakolais- tai evakkokokemuksiaan jakaneet jälkikäteen. Se oli liian vaikeaa. Mutta sen mitä olin saanut perintönä, oli ymmärrys siitä, että pakomatka ei käytännössä päättynyt koskaan. Koti oli jäänyt taakse, ja nykyisyys elettiin ”kämpässä”, väliaikaisesti, päivä kerrallaan.
Kun juttelin hersonilaisen naisen kanssa kotonani, ymmärsin, että heillä oli samanlainen tie edessään. Lahjoittamani matkalaukku oli nyt heidän vaatekomeronsa ja lipastonsa. Se saattoi olla uusi alku jossain, minne kompassi seuraavaksi näytti. Minulle turha, mutta arvokas heille – konkreettinen osoitus ihmisyydestä.
Entä se lahja, jonka sain ukrainalaisilta? Se oli mustikoilla, vadelmilla ja pähkinöillä koristeltu jogurttikakku slaavilaiseen tyyliin. He olivat leiponeet sitä koko päivän eri vaiheineen. Sen ensimmäisen päivän, jonka olivat olleet pitkästä aikaa tolpillaan. Kakku maistui kesältä. Ja kakulta, jota en unohda.
Teksti: Aki Aunala
Kirjoittajan sukujuuret ovat Aunuksen Karjalassa. Päivätyönsä sivussa hän valmistelee väitöskirjaa neuvostopropagandasta Venäjän Karjalassa vuosina 1918–1922.
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Artikkeli on julkaistu myös Karjalan Heimon numerossa 9–10/2023.
OIKAISU: Painetussa lehdessä on kirjoittajan nimen kohdalla virhe, sukunimi ei ole Aunola vaan se on Aunala.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
