Laukunkantaja-kolumnisti Seija Jalagin on tutkinut Valtion pakolaisavustuskeskuksen arkistossa säilyneitä tietoja pakolaisten kokemuksista ja kotouttamisesta Kyminlinnan pakolaisleirissä. Kuva: Valokuvaajamestari Reijo Koirikivi / Studio P.S.V.
Viipurin lääninsairaalassa menehtyi tammikuussa 1925 iäkäs karjalainen pakolaismies nimeltään Trohkima Pitkäniemi. Kyminlinnan pakolaisleirin johtaja tiedusteli Valtion pakolaisavustuskeskuksen kansaliasta, miten hautaus pitäisi järjestää:
”Hänen poikansa ja miniä jotka ovat täällä tahtoisi olla mukana hautauksen tapahtuessa enkä luule että heillä on varaa matkustukseen joten heille olisi annettava piletit jos ukko sinne haudataan. Kunpainen mahtaisi tulla halvemmaksi[:] tuodako ruumis tänne tai haudata sinne ja antaa omaisille piletit? Pyydän että Keskus toimittaisi hänelle kirstun ja ilmoittamaan tänne miten menetellään.”
Pitkäniemen ja hänen omaistensa tilanne on yksi esimerkki pakolaisten todellisuudesta, silloin ja nykyään. Kun ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ja pakenevat rajan yli toiseen maahan, perheet hajoavat, omaisuus jää entiseen maahan, mukaan saa sen minkä jaksaa kantaa – usein vain vaatteet, ruokaa matkalle, ehkä jokusen tavaran, sylilapsen.
Itä-Karjalasta pakeni vuosina 1918–1922 kaikenikäisiä vauvasta vaariin. Pakolaisten kohdalle sattui sairauksia, onnettomuuksia, työttömyyttä ja ihmissuhdeongelmia aivan kuten muillekin Suomessa eläneille. Erotuksena näistä pakolaiset eivät yleensä saaneet kunnallista köyhäinapua. Useimmilta olivat sukulaisten ja naapureiden luomat yhteisöt kadonneet ja ainoaksi turvaksi jäi mahdollisuus hakea apua valtiolta.
PAKOLAISAVUSTUSKESKUKSEN ARKISTOON on talletettu niin pakolaisten omakätisiä kuin jonkun muun heidän puolestaan kirjoittamia anomuksia. Ne kertovat puutteesta ja hädästä, mutta myös neuvokkuudesta ja tarmosta, jolla ihmiset koettivat selviytyä. Anojan oli syytä osata perustella avuntarpeensa, olla avusta nöyrän kiitollinen ja osoittautua sen arvoiseksi.
Eräs työttömäksi jäänyt mies anoi lupaa tulla Kyminlinnan leirille perheensä luo. Hän aikoi hakea työtä pohjoisempaa ja viedä perheensä mukanaan: ”En minä tätä mielihyvällä tee että pitäisi näin avustuksen turvissa mutta muuten ei auta tällä kertaa. Kunniallisesti jään nyt arvo vastaustanne oottamaan”.
Kolme sisarusta Korialta pyysi lähettämään palttoita, ”kun on kylmä koulua käydä”. Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen asiamies Kajaanista kysyi, maksaisiko valtio hoitopaikan vauvalle, jonka äiti oli kuollut tämän 9. lapsensa synnytykseen. Yhdistys arveli löytävänsä heiveröiselle pienokaiselle hyvän hoitopaikan joko lastenkodista tai jostain perheestä, mutta ei alle 300 markalla kuukaudessa. Perheen isä oli sahatöissä eikä ansioista liiennyt sellaista summaa.
AVUSTUSPÄÄTÖKSET HARKITTIIN tarkkaan. Valtion rahoja piti käyttää säästeliäästi, varsinkin kun joidenkin mielestä pakolaiset olivat ”valkolahtareiden sotasaalista” heimosotaretkiltä. Anojista pyydettiin tarvittaessa lisätietoja. Viranomaiset, kuten pakolaisleirin johto, käyttivät merkittävää valtaa määritellessään, kuka ansaitsi apua.
Kaksi pakolaisnaista haluttiin leirin maineen vuoksi ja ”varoitukseksi toisille” pois Kyminlinnasta, koska he olivat johtajan mukaan ”hyvin huonokäytöksisiä ja riitaisia” ja lisäksi seksuaalisesti aktiivisia. Toiselle johtaja osoitti työpaikan ja mahdollisuuden jättää lapset toistaiseksi leirille; toinen aikoi itse lähteä ja mennä Viipuriin hoitamaan asiaansa suoraan Pakolaisavustuskeskuksen kanssa.
Joitakin perheellisiä miehiä uhattiin oleskeluluvan perumisella, jos he eivät maksaisi leirillä olevan perheensä elatusta. Leiri antoi suojan pakolaisille, jotka eivät kyenneet elättämään itseään ja perhettään, mutta siellä vallitsivat tiukat normit, joilla pakolaisista muokattiin ”kunnon ihmisiä” ja joilla heidän itsemääräämisoikeuteensa kajottiin.
Varmasti keppi sai jotkut pyrkimään pois pakolaishuollon kontrollista keinolla millä hyvänsä, mutta se tuotti myös katkeruutta ja vaikeutti kotoutumista.
Trohkima Pitkäniemi, jonka maallinen vaellus päättyi Viipurin lääninsairaalassa, löytyy KSS:n vuoden 2024 kalenterin kuvista.
Teksti: Seija Jalagin
Karjalan Heimon Laukunkantaja-kolumnipalstalla vaihtuvat kirjoittajat tarjoavat ajankohtaisia ja ajattomia näkökulmia Karjalaan ja karjalaisuuteen. Seija Jalagin on historiantutkija, yliopistonlehtori ja Karjalan Sivistysseuran hallituksen puheenjohtaja.
Kolumni on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 11–12/2023
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/jasenet/
