Šiivo ta puhtahuš
Karjalaiset ollah kuulusat puhtahuon pitäjät.
Lapšija peštih tuohiropehissa. Niissä še i lapšen vuattiet peštih, erikseh aikuhisien vuatteista ta eri muilalla.
Yhtehisie vuatteita peštih puisissa kartoissa ta huuhottih toiseh paikkah jyššetyššä avannošša. Puhaš avanto juomavettä vašše oli erikseh. “Ohoh, kun ennein šiivuo piettih, ka šitä piettih!”
Vuatteita peštih kylyn jälkeh, enšimmäisarkena. Peštih niin puhtahakši, jotta käsissä kričasi.
Vuatteita kiehutettih poroveješšä, pihalla puan alla luajittih tuli. Talvella vuatteita kiehutettih liäväpuašša.
Vuatteita šilitettih pualikalla.
Marija Fikina (š. 1914) muistelou:
“Mie olin yheštoista lapši, muamolla kaikkijah oli 18 lašta. Muamo piti meitä kurissa: kun vejältäy kämmenellä latetta ta čuuruo näköy, ni uuvveštah käšköy peššä. Konša hičuuttima lattien čuurun kera kolikalla, ni koivuvaššalla pyyhkimä lijat lattielta. Tuohešta plettimä putkija ta niillä hankasima lattiet, luat ta šeinät. Šeinät niin kun mečäššä kajaheltih.
Čäijyaštiet pesimä muilan kera vaškitasašša, a šiitä huuhtoma kuumalla vejellä ta pyyhkimä puhtahalla käsipaikalla.
Muita ašteita niise pesimä vaškitasašša, viruttima ta panima valumah pyyheliinan piällä. Maitopatasilla oli erikseh vaškitasa. Šaviašteita še mamma iče pesi ta pani kuivamah kuumalla hellalla”.
Lapšien kašvatuš
Lapšie pieneštä opaššettih ruatamah:
“Mie jo kolmivuotisena aloin auttua kotitöissä. Ennein oli pakko ruatua, ruavotta ei annettu olla, konša tikutat, konša villua karttuat. Karttuat šini, jotta lapohon läpi päiväni näkyy. Mamma kaččo ta kun lienöy paha ollun, ni käški uuvveštah kartata. Šiitä hänellä passipo: kaikkie šuatamma ruatua!”
“Jo šeičenvuotisena šuattoma nuottua kutuo, kinnašta tikuttua, lehmyä lypšyä, tatehie pellolla vetyä, lehtikerppuja leikata, peltoja kitkie”.
“Muamo otti miut, kuuši-šeičenvuotisen, venehellä matkahaš. Viisivuotisena olin riihtä lämmittämäššä ta puin ruista pikkaraisella priušalla. Heinyä haravoiččima ta niittimä pikkaraisilla haravoilla ta viikattehilla”.
“Heinänurmella eryähičči nännilapšija mataššah kuletettih: vakka oli nuorasilla, še riputetah puun okšah, pannah verho šiäkšistä. Tuuli šitä tuuvvittau, a vierellä kontie šuolla ryöšiy”.
Čikšašša eläjä Ul’l’ana Kuz’mina (š. 1915) tähä šuate muistau koulutukšen: – Muamo šano miula: “Mäne peše tuaton hattarat”. A mie jotta: “En lähe! Miula on uuši mekko”. Hattarat čikko pesi. Rupiemma murkinalla, a miula ei ni ruokua anneta: “Šiulahan on uuši mekko!” Mie itkuh. Šanotah: “Šyö, no olkah viimeni kerta ruavošta kieltäytyö”.
– Vanhempie myö varasima niin kun tulta. Kirošanoja tuatolta ta muamolta emmä kuullun. Muamo šanou: “Läkkä marjah!” Lähet, et šano: “En kehtua”. Ruatua oli pakko, laisotella ei annettu: “Ruat tämän, šiitä leiki!”
Kymmenvuotiset jo peltuo kynnettih. Yhentoistaikäsie otettih meččätöih, šielä “elettih kymmenin henkilöin kämpäššä, šavun šejašša, muattih lattiella”.
Kalevalašša oli tarkka ampuja I. J. Pekšujev (š. 1909). Kahekšivuotisena hiän jo kävi mečällä pyššyn kera.
Karjalaiset oltih hyvät hiihtäjät, pieneštä tiij ettih šukšet. Konša lapši opaštu aštumah, tuatto luati hänellä pienet šukšet. Šukšie luajittih hyvie ta kaunehie.
Pruasniekkoja
Karjalaiset šuatettih ruatua, ka šuatettih i pruasnuija.
Yksi ruatopruasniekka oli konša vil’l’a korjattih pellolta ta luotih čirppi enši vuoteh šuaten. Missä talošša enšimmäkši šuatih vil’l’a korjatukši, šiihi i keräyvyttih juhlimah.
Šiinä ei laulettu eikä pläššitty, issuttih ta paistih kotitöistä. Stolalla pantih uuvvešta vil’l’ašta luajittuo ruokua.
Konša lopetettih riihen puinti, ni piettih priušan luojasie. Potakan kuokinnan jälkeh piettih kuokan kolkkajaiset. Šiitä stolalla oli vain potakkaruoka.
Neiččyöt omie illanistujaisie piettih erikseh, kerävyttih peitočči, jotta prihat ei tiijettäis. Hyö issuttih piisin ympärillä tikutukšen, kesräykšen, verkon kuvelman kera, arvual’tih arvautukšie ta šaneltih starinoja.
Kylän yhtehisien pruasniekkojen aikana tanššittih päivällä tai illalla.
Elämän muutokšie
Ihmiset verratah nykyistä elämyä entiseh, ennein-muinoin oli parempi:
“Hyvin elettih, kaikki oli omua, očerissa ei pitän šeisuo. Šiitä on hyvä, konša käsissä on voimua”.
Suali, ka vähitellein kylissä elämä alko paheta, parahat ihmiset ijäkšeh kavottih 1937–1938 vuosina, kylät jiätih tyhjiksi.
“Yksikänä mieš ei myöštyn kyläh. Itkie ei šuanun!” muistelou vanha rahvaš.
Šilloin hävitettih i kulttuuri. Šuomen kielen opaštajie erotettih töistä. Šuomen kieli kiellettih, omua kieltä niise alettih unohtua. Nyt še on lupa paissa karjalakši, a kuitenki venäläiset moničči šanotah:
“Tuaš nuo karjalaiset tultih!”
Yhteyvet Šuomeh
Rajakylien eläjät kerrottih:
“Myö šuomelaisien kera kalua nuotalla pyytimä, rajua še ei ollun, tai koirat juokšenneltih puolen toisen, a kun šieltä lehmä tullou, ka jälelläh ajettih”.
Kivijärven kylän luona lahešša oli ruštattu valkamoja ta šuomelaiset myötih šielä omie tavarojah:
“Šuolua heiltä oštima, loitoš kantoma omilla harteillana”. “Šuomešta vejettih leipyä, jalaččie, vuatetta, aštieta, prošvua, ruokua; oššettih heposie ta ruatokaluja”. “Šuomešta tuotih posliiniašteita, a Kemistä šaviašteita”. “Ennein karjalaiset ta šuomelaiset, kulttuuriset ta pohatat ihmiset, yheššä pruasnuitih tai yhteh mäntih: miehellä mäntih, akotuttih”.
Neiččyöt karjalaisista kylistä peštauhuttih Šuomešša piikoloiksi, še oli mahollista 1920 vuoteh šuaten.
Monet karjalaiset oltih Šuomen armeij ašša, ruoččilaisen Mannerheimin joukoissa, šentäh kun Šuomi oli Venäjän alahisena.
Laukunkantajat Vienan kylistä toko pitäkši aikua lähettih Šuomeh. Hyö vejettih Kajuanih lintuo, oravan, jäniksen ta muijen elukkojen nahkua. Lintuo ta nahkoja kauppiehat vejettih Uhtuošta Šunkuh, Oneganiemellä, šinne käytih i šuomelaiset kupčat.
Šuomešta laukunkantajat vejettih čäijyö, šokerie, valkieta jauhuo, karamellie ta muuta makieta, naisien vuatteita; šiitä käveltih kylie myöten niitä myömäššä.
Šuomen raja pantih umpeh 1921 vuotena Toivo Antikaisen šukšireitin jälkeh.
Mujejärven piirissä šuomelaini turistijoukko kävi enši kerran 1980-vuosina. Yksi šuomelaini turisti šano: “Mie tiälä taloja rakentaisin, turistija pitäsin, a val’utan teilä antasin”.
Šuomelaiset šuoššuttais šemmoseh kauppah: meijän kiven, peskun ta šahajauhon tilašta tuotais kalpassuo, šavuššettuo lihua, maitoruokie.
“Työhän kullan piällä issutta!” totisešti šano yksi heistä.
Pohatta on Karjalan mua! Toisualta, kuin köyhäšti nykyjäh eletäh šen isännät.
Teksti: Viola Guščina, Oma Mua 31.8.2022
Foto: Kiži-musejon šiätijön VK-šivu
