Boris Karppela ehti elämänsä aikana todistaa monenlaisia historiallisia mullistuksia, joista erityisen läheltä hän pääsi todistamaan jatkosodan aikaista suomalaismiehitystä Karjalassa myös kotiseuduillaan. Sotavalokuvaajana hän ikuisti monia tärkeitä tapahtumia ja salaisiakin hankkeita. Toimelias Aunuksen mies omisti suuren osan elämästään karjalaisen kulttuurin ja karjalaisten hyväksi.

Kyykän intohimoisena harrastajana ja Karjalan Sivistysseuran pitkäaikaisena puheenjohtajana tunnettu Boris Karppela (1910–1994) oli todellinen monitoimimies, eikä pelkästään oman aktiivisen luonteensa takia. Hän ehti pitkän elämänsä aikana todistaa useita merkittäviä ajanjaksoja, kuten keisarillisen Venäjän hajoamisen ja Suomen itsenäistymisen lapsuusvuosinaan, toisen maailmansodan nuorena miehenä sekä Neuvostoliiton hajoamisen vielä vanhuuden päivinään. Kaikki nämä tapahtumat olivat mullistuksia maailmanhistoriassa, jotka samalla määrittelivät myös Boris Karppelan elämänvaiheita.

Karppela syntyi Pietarissa, Venäjän keisarikunnan pääkaupungissa, aunuksenkarjalaisille vanhemmille. Hänen isänsä kauppias Iivana Karpoff (1881–1938) oli kotoisin Munjärven Suopohjan kylästä, ja äiti Jevdokia (Outi) Fokanen (1883–1936) taas hieman pohjoisempana sijaitsevan Mäntyselän Pyhäniemeltä. Karpoffeilla oli menestyksekäs kauppaliike Pietarissa, jossa myytiin mm. lakkeja ja kunniamerkkejä. Boris oli perheen ainoa lapsi, mutta kovin sairaalloinen. Vanhemmat yrittivät löytää lääkäreiltä apua pojalleen, ja lopulta koirakokeistaankin tunnettu Ivan Pavlov ohjeisti heitä lähettämään Boriksen kaupungista maaseudun terveelliseen ympäristöön. Pavlovin ohjeistuksella oli suuri merkitys sekä Boriksen terveyden elpymiselle että karjalaisen identiteetin vahvistumiselle: poika muutti isänsä kotiseuduille Suopohjan lyydiläiskylään, jossa hän kasvoi ja vahvistui diedonsa ja babansa hyvässä huomassa sekä sai kuulla karjalan kieltä ympärillään. Myös rakkaus kyykkään syttyi nimenomaan Suopohjassa vietettynä lapsuusaikana.

Boris kävi Suopohjassa koulua, joka toimi tsaarinaikaisten venäläistämistoimien mukaan. Karjalaislapsille yritettiin opettaa venäjää: ”Ne uksi a dver, ne lagi a potalok, ne seinä a stena.” Oppitunnit alkoivat keisarikunnan kansallislaululla, Bože, Tsarja hrani eli Jumala, varjele tsaaria. Jossain vaiheessa laulu vaihtui Kansainväliseen, kun vallankumouksen tuulet puhaltelivat Venäjällä. Boriksen vanhemmat joutuivatkin jättämään kauppaliikkeensä Pietarissa ja pakenemaan Suojärvelle. Boris pääsi vanhempiensa luokse Suomen puolelle vasta, kun isä palkkasi hakijat noutamaan hänet turvaan. Karpoffin perheen elämä jatkui Suojärven Välikylässä kauppatoimien parissa. Heidän liikkeensä laajentui lopulta kokonaiseksi kauppakeskukseksi, joka tunnettiin leikillisesti ”Suojärven Stockmannina”.

Oppikoulun Boris suoritti Viipurissa ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1929. Tämän jälkeen hän lähti heimoaatteesta innostuneena opiskelemaan Tarttoon lääketiedettä ja suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1935. Lääkäriksi Boris ei kuitenkaan päätynyt, sillä hänen isänsä kuoli äkillisesti vuonna 1938, jolloin 28-vuotiaan Boriksen oli siirryttävä Suojärvellä sijaitsevien kauppaliikkeiden toimitusjohtajaksi.

Sukujuurille sotilaana

Boris suoritti asevelvollisuutensa Viipurin rykmentissä ja RUK:n Haminassa 1930-luvun alkupuolella. Vuosikymmenen lopussa alkoi toinen maailmansota, ja Suomikin joutui talvisotaan Neuvostoliittoa vastaan. Boris palveli tuolloin Laatokan rannoilla taistelleen 13. divisioonan esikunnassa tulkkina sekä tiedustelu- ja yhteysupseerina. Hän oli kielitaitoinen, mikä selviää myös hänen sotilaspassistaan: kielitaitokohtaan on merkitty suomi, venäjä, saksa ja viro – ja tietysti hän osasi karjalaa, vaikka sitä ei listassa mainitakaan. Jatkosodan aikana Boris toimi Päämajan erityistehtävissä Itä-Karjalassa ja Kannaksella – palaan näihin ”erityistehtäviin” myöhemmin.

Kuten hyvin tiedetään, Suomi oli jatkosodassa hyökkäävä osapuoli, ja vanhoille rajoille päästyään suomalaisjoukot jatkoivat yhä syvemmälle Itä-Karjalaan. Tämä tarkoitti sitä, että suuri osa Itä-Karjalasta, erityisesti Aunus, joutui suomalaismiehityksen kohteeksi. Tälle alueelle lukeutuivat myös Boris Karppelan vanhempien synnyinseudut, Munjärvi ja Mäntyselkä. Arkistoista löytyykin valokuvia, jotka Boris on ottanut vanhempiensa kotikylissä. Kylät vaikuttavat tyhjiltä ja niiden rakennukset ovat pääosin raunioina. Miltä Boriksesta on mahtanut tuntua nähdessään vanhempiensa synnyinseudut ja niiden onneton kohtalo sodan jaloissa? Ehkä hän on tuntenut ainakin haikeutta ja kaipuuta päästessään käymään Suopohjassa ja Pyhäniemessä; molemmat hänen vanhemmistaan olivat kuolleet ennen sotia, joten Boris on saattanut kokea saavansa jotakin juuriinsa liittyvää takaisin. Toisaalta maan tasalle hajotetut kotitalot ovat voineet herättää surua, katkeruutta ja vihaakin. Sellaista on sota – raakaa ja järjetöntä tuhoa.

Ikuistamassa sota-ajan Karjalaa

Karppelan sukuseuduilta otetut kuvat autioituneista kylistä eivät ole poikkeuksellisia, sillä muissakin valokuvissa toistuvat lukuisat karjalaiskylät, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuhoutuneet sodan melskeessä. Kaikki kylät eivät kuitenkaan olleet täysin autioituneita, vaikka miehet olivat rintamalla ja karjalaisalueiden asukkaita evakuoitiin muualle Neuvostoliittoon. Ne, jotka jäivät, olivat usein vanhuksia, naisia ja lapsia. Karjalan kotirintaman työt eivät näytäkään täysin pysähtyneen, vaan naiset ovat ottaneet vastuuta esimerkiksi maanviljelystä ja sahatöistä.

Yksi merkittävimpiä tapauksia, joka on tallentunut Boriksen filmille, on tietysti Petroskoin valtaus syksyllä 1941. Aikansa Suur-Suomi-retoriikassa Karjalan pääkaupunkia kutsuttiin Äänislinnaksi varsinkin sen valtauksen jälkeen. Suur-Suomi-ajattelu oli jatkosodassa vahvasti läsnä – sillä perusteltiin ja oikeutettiin hyökkäyksen jatkaminen vanhoista rajoista pidemmälle. Retoriikan mukaan heimokansat kärsivät neuvostojärjestelmän alaisuudessa, ja suomalaisten tehtäväksi oli langennut vapauttaa heidät. Muutoinkin ajateltiin, että Karjala kuului osaksi Suomea esimerkiksi Kalevalan takia – heimokansan antama henkinen anti suomalaisille oli niin tärkeä, että heidät tietysti haluttiin ottaa osaksi Suur-Suomea. Heimotyö ja suomalaistaminen näkyivät miehitetyssä Karjalassa esimerkiksi siten, että karjalaislapsia opetettiin koulussa pitämään itseään suomalaisina. Elokuussa 1942 Äänislinnassa järjestettiin myös heimojuhlat, joissa ohjelmassa oli tyypilliseen tapaan mm. musiikkiesityksiä, runonlausuntaa ja palopuheita. Viena-Aunuksessa kirjoitetaan, miten ”[k]aunis aurinkoinen sää suosi vapautettujen karjalaisten omalla alueellaan ensi kertaa vietettyä muistorikasta heimojuhlaa.” (V-A 1942, 9) Äänislinnan juhlat jäivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi rajantakaisessa Karjalassa vietetyiksi heimojuhliksi.

Toinen merkittävä tapaus Boris Karppelan filmeissä lienee Petrovski Jamissa sijainneen neuvostoliittolaisten huoltokeskuksen tuhoaminen, joka oli yksi suurimmista suomalaisten onnistuneista kaukopartioiskuista. Iskun toteuttamisesta oli vastuussa luutnantti Ilmari Honkasen johtama kaukopartiojoukko, joka suoritti tehtäväänsä helmikuussa 1942. Ilmeisesti Boris Karppela on ollut tällä retkellä mukana valokuvaamassa kaukopartiomiehiä. Yöllä alkaneessa hyökkäyksessä tuhoutui huoltorakennusten ja kaluston lisäksi myös sotasairaala, jossa osa hoidettavina olleista potilaista kuoli tulipalossa. Sadasta retkelle osallistuneesta suomalaissotilaasta viisi kaatui ja kuusi haavoittui vakavasti, kun taas neuvostosotilaita arvioitiin kaatuneen jopa noin 500.

Salaisissa tehtävissä

Aiemmin mainitsin, että Boris Karppela palveli jatkosodan aikana ”erityistehtävissä”. Tämä epämääräinen ilmaisu alkoi avautua, kun huomasin, että joissain Boriksen ottamissa valokuvissa esiintyy Igor Vahros (1917–1996), venäläistaustainen emigrantti ja myöhemmin Helsingin yliopiston venäjän kielen professori. Vahros palveli jatkosodan aikana ns. osasto Raskissa, jonka päämääränä oli kouluttaa venäläisiä sotavankeja tiedustelijoiksi. Osasto Raskin virallinen nimi oli Äänislinnan Tiedustelijainkoulu, jonka opetuskielenä oli venäjä. Vahros toimi koulussa opettajana ja kirjoitti jopa tiedustelijoiden peitetarinoita. Koska Vahros ja Karppela esiintyvät kuvissa yhdessä, voisi tästä päätellä, että Karppelan jatkosodan aikainen sijoitus olisi ollut nimenomaan osasto Raskissa – osasihan Boriskin venäjää. Tiedustelijainkoulun toiminta oli hyvin salaista, minkä takia Boriksen tehtävistä siellä ei tahdo löytyä tietoa. Toki jo aiemmat kuvaukset osoittavat sen, että hän on aina ollut paikalla valokuvaamassa tärkeitä tapauksia. Näin ollen valokuvat puhuvat sen puolesta, että Boris oli kyseisen osaston palveluksessa. Hänet ylennettiin luutnantiksi vuonna 1941 ja kapteeniksi 1943.

Tiedustelijainkoulun salaperäisyys selittyy luonnollisesti sillä, että sen oppilaat olivat neuvostoliittolaisia sotavankeja. Tiedustelijoiksi – käytännössä siis vakoojiksi – heidät sai ryhtymään viha Neuvostoliittoa ja sen järjestelmää kohtaan. Jotkut olivat entisiä valkoisen armeijan sotilaita, jotka toivoivat edelleen bolsevikkihallinnon kaatumista, toiset taas olivat itse kärsineet tai menettäneet läheisiään kollektivisoinnin yhteydessä. Tiedustelijainkoulussa heille opetettiin mm. vihollisten harhauttamista, viestintää ja tietojen hankintaa. Erityisen paljon suomalaisia ja saksalaisliittolaisia kiinnostivat tiedot neuvostoyhteiskunnan kantokyvystä, eli esimerkiksi ruokahuollosta ja varustelusta. Tämä valaisi sitä, kuinka kauan Neuvostoliitto jaksaisi taistella Saksaa vastaan. Sodan päättymisen jälkeen koulusta ja sen olemassaolosta pyrittiin vaikenemaan, sillä koulun oppilaita tiedettiin odottavan kova kohtalo neuvostoviranomaisten käsissä: vähintäänkin kuulustelut ja todennäköisesti myös kuolemantuomio.

Sotilaasta vangiksi ja vapauteen

Valokuvauksen lisäksi Boris Karppela tallensi sota-aikaa myös kirjallisesti: hänellä on ollut rintamalla mukanaan liikemiehen kalenteri, joka on toiminut vuonna 1944 pienimuotoisena päivä- ja muistikirjana. Melkein joka päivältä löytyy jokin lyhyt merkintä, kuten ”Kirje Mailalle” (Boriksen vaimo) tai ”Kirje M. Karvoselle” (Onttoni Miihkali, vienankarjalainen kirjailija). Toukokuun puolestavälistä heinäkuun lopulle ei löydy merkintöjä: Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi kesäkuussa ja jatkui heinäkuulle, minkä takia muistiinpanoille tuskin on riittänyt aikaa. Syyskuulta löytyy kaksi pysäyttävää merkintää: maanantaina 4.9.1944 ”Aselepo” ja tiistaina 19.9.1944 ”Välirauha”, alleviivattuna.

Jatkosodan jälkeen Boris joutui vielä Lapin sodan rintamille, kunnes keväällä 1946 hän vapautui Pääesikunnan ulkomaanosaston tehtävistä. Sodanjälkeinen elämän jälleenrakennus ei kuitenkaan vielä päässyt alkuunsa, sillä Boris joutui heti palveluksesta vapauduttuaan Sörkän linnaan eli Helsingin keskusvankilaan: häntä epäiltiin osallisuudesta asekätkentäjuttuun. Syksyllä hänet kuitenkin vapautettiin, sillä kuulusteluissa ei selvinnyt mitään raskauttavaa. Tietysti Boris on varmasti ollut hiiskumatta sodanaikaisista ”erityistehtävistään”.

Sodan jälkeen Boris ja hänen vaimonsa Maila omistivat agentuurifirman, jolla oli hyvät kauppasuhteet esimerkiksi Sveitsiin ja Hollantiin. Työuransa ohella Boris toimi 1950-luvulta alkaen aktiivisesti kyykän elvyttämisen parissa, vaikutti Ruotsin suomalaisen ortodoksikirkon perustamiseen sekä oli KSS:n puheenjohtaja yli 20 vuotta (1961–1983) ensimmäisenä aunukselaistaustaisena puheenjohtajana seuran historiassa. Hän pysyi myös yhteydessä virolaisiin opiskeluaikaisiin tuttaviinsa, joista monet olivat muuttaneet esimerkiksi Ruotsiin.

Boris Karppela joutui kaksi kertaa elämänsä aikana jättämään kotiseutunsa taakseen: ensin lapsuudessaan, kun Pietari ja Munjärvi jäivät rajantakaiseen Neuvostoliittoon, ja toisen kerran Suomen luovuttaessa Neuvostoliitolle mm. Raja-Karjalan Suojärvineen. Nämä vaikeat elämänsattumukset eivät kuitenkaan lannistaneet Borista, vaan hän jatkoi sinnikkäästi elämänsä loppuun saakka Karjalan ja karjalaisen kulttuurin esitaistelijana.

Lähteet:

Karjalan Heimo 1994, 11–12: ”Boris Karppela kuollut”, https://sampo.karjalansivistysseura.fi/sites/default/files/KH1994_11-12_476a.pdf
Idäntutkimus: ”Professori Igor Vahros ja 100-vuotias Suomi”, ”Emigranttipojasta Helsingin yliopiston professoriksi”, https://journal.fi/idantutkimus/article/view/77777
Sotahistorialliset kohteet: Petrovski Jam, https://www.sotahistoriallisetkohteet.fi/app/sights/view/-/id/409
Sotapolku: Igor Vahros, https://sotapolku.fi/henkilot/vahros_igor_07.01.1917_helsinki/
Viena-Aunus 1942, n:o 9: ”Karjala-kerhojen keskusliiton 15-vuotiskokous ja Itä-Karjalan heimojuhla Äänislinnassa”
Sakari Vuoristo: Suvulta suvulle II. Wienan Karjalaisten Liiton / Karjala Sivistysseuran historiaa vv. 1906-1996.
Yle: ”Äänislinnan vakoojakoulun salattu tarina julki”, https://yle.fi/a/3-5568836

Voit tutustua Boris Karppelan ottamiin sotakuviin Sammosta: https://sampo.karjalansivistysseura.fi/valokuvat/hakemisto?f%5B0%5D=photo_collection%3A7271