Aiemmat osat: Osa 1, osa 2 ja osa 3
Verkko oli tärkie karjalaisien pyyvvyš. Verkolla pyynti, šamoin kuin nuotalla, on ollun käytöššä jo ammusista ajoista.
Mujehuš on verkkolaji. Kuvun aikana, šykyšyllä, annetah mujehukšet hyvie tulokšie. Kalaštamini mujehukšilla on hankala varšinki kun še tapahtuu šykyšyllä, konša verkkoja joka kerta pitäy kuivata. Mujehukšie lašetah korkoloilla, loitompana rannašta olijilla matalikoilla jatah.
Vain mujehen tulo riippuu hyvin monista šeikoista. Vuokkiniemiläini Köykän akka (Outi Lipkina, kuoli 1976 v. yli 98-vuotisena) on maininnun tämmösen vanhan merkin nuoremmilla muistih pantavakši: “Kuna vuotena on lehen kilo (lehet kiilletäh päivänpaissošša), šinä šyyššä mujeh ei puutu”.
Harvoilla pyyvvetäh kevyällä haukie, šuurta ahventa, šärkie, šäynyätä ta šuurta šiikua. Harvan kalovehen levevyš on keškimiärin nellä–šeiččemen šenttie.
Šelkävesien (esimerkiksi, Kuittijärven) rantamilla eläjät kuvotah harvoja 10 šentin kalovehella, ta korkevuttaki on rikeneh aina kakši–kolme metrieki. Näitä šuurempie harvoja šanotah šaimakši. Ennein vanhah kalua pyyvvettih vielä kuultiella. Še oli niinkuin tavallini verkko vain hyvin pitkä. Kuulle oli noin 20– 25 metrie pitkä ta harva, šentäh kun šillä pyyvvettih vain lohta.
Maimaisverkko on matalaini ta pienišilmäni (tuakie) verkko, millä rantavesistä pyyvvetäh pientä kalua – maimaista.
Rikuliverkokši šanotah verkkolajie, millä pyyvvetäh haukie kevyällä. Rikuliverkkuo kuvotah noin 30 šyltä pitäkši ta šiinä 60– 80 šenttie korkiekši.
Luhtaverkko on harva verkko millä tavallisešti pyyvvetäh haukie kuvun aikana.
Verkkoja lašetah veteh yksi, kakši, kolme, tahi enämpiki peräkkäh toini toiseh šorasista šivottuna. Šitä veteh lašettuo verkkorivie šanotah jatakši.
Kun laškies’s’a nähäh verkošša loukko, ni šanotah: “Tuli loukošša palakkah, köyhän miehen pyyvvykšeššä”. Näin šanottih Veneh karjalaisien elämäššä šentäh, jotta kala ei mänis šiih loukkoh, a mänis šilmukkoih.
Verkkoja paikatah talvella tai kešällä, kun oikein revittäneh. Kun ruvetah paikkuamah ni lauletah:
Käpy käški laulamah,
Verkon šilmä šoittamah,
Pahoja pajattamah.
Mitä šylki šuuhu tuopi,
vesi kielellä vetelöy.
Verkonpaikkuannašta on tämmöni arvautuš: “Eččiy, eččiy ta kun ei löyvä ni ihaštuu, a kun löytäy ni pöläštyy”.
Verkkoja kutuos’s’a ta rakentuas’s’a šaneltih erilaisie loiččuja, peittošanoja, laulettih lauluja.
Valkienmeren karjalaisilla joka talošša miehet, naiset ta lapšetki kuvottih ta paikattih kalaššušverkkoja. “Verkon kuvelma on aina helppo ottua käteh” ta hyvällä kutojalla asie šuju niin, jotta vain käpy käsissä kričahteli. Lapšieki toko käšettih kutomah ta šiinä oli heilä oma normi, kumpani piti täyttyä.
Vuaran Iivanan mieleh juolahtanut ajatuš šyyššateista, kun hiän nuottuimista muissellen mainičči tämmösen merkin:
– Još ei kašša čirpin piätä tahi ei kašša kuokan vartta, niin ainaki nuotan vuatoh kaštau.
Vain kaštakkah tahi elkäh, tulkoh vettä eli elkäh, niin ainahan šitä jollai konštilla kalua šuapi. Niinhän še vanha rahvaš šano, jotta “vesivuosi – verkkovuosi, kuiva vuosi – nuottavuosi”.
Šanontahisie verkošta
Ei ollun verkkoh šylkijyä (šanotah, konša verkko on tyhjä, vesiperä).
En mie ole kaikkien kalojen verkko (joka kalalla oma verkko ta voit käyttyä paissen ihmiseštäki).
Kalahan še eččiy verkkuo, eikä verkko kalua.
Onkittamini
Vielä tärkie kalan šuantikeino on onkittamini. Nykyjäh monet ollah šitä mieltä, jotta onkittamini on urheiluo, vaikka onkittajie voit nähä vesistöillä ympäri vuuvven. Voisko varmah šanuo jotta: “Nälkä käšköy näillä töillä?”.
Onkella pyyvväntä on ollun kalan pyyntikeinona niin pitkäh aikah, kuin vanhimmat ukot muissetah. Onket luajittih vaškitahi rautalankan palasista tai niekloista. Onkella pyyvvettih eniten ahventa ta šärkie, toičči šai parempuaki kalua.
Onkitušonkešša on vapa, šen piäh šivotah šiima ta toisešša šiiman piäššä on onki. Jotta onki uppuois veteh, vähäsen matan piäh onkešta šiimah pannah tina ta vielä ylempänä on kuplutin. Kupluttimen ašento riippuu šiitä, kuin šyvältä onkitetah ta šen liikkehen mukah näkyy, konša kala ottau onken.
Onkittamašša käyväh meččälampien rannoilla, taikka männäh venehellä ilta- taikka huomeneššyönnillä. Huomeneššyönnillä pitäy lähtie ihan aikaseh huomenekšella, šentäh kun kalalla läksijyä voijah šilmätä. Još vain lienöy šilmätty, niin ei šinä piänä onkittaja niä nykäyštä.
Kun ruvetah onkittamah, ni onkeh pannah šyötiksi kaššemato, šyletäh šiih ta šanotah: “Ota onki, niele niekla, koppua kovera rauta! Miun on maimani makie, miun on šiimani šilie, miun on onkeni omani!”. Näillä šanoilla kaimattih onki veteh ušiemmašša kyläššä.
Šanottih vielä näinki pyyvvyštä veteh kaimatešša ta šualehen toivošša:
Ahven armaš, köyryniska,
tahi šärki, šuloni šilakka,
tahi lahna, armollini lotukka,
tahi hauki, hyvä hammašniekka,
tule onkie ottamah
väkärautua viäntämäh!
Ota šuulla šuuremmalla,
leuvalla leviemmällä!
Kalaššuškeinojen joukošša onkella pyyvväntä oli ihan viimesie keinoja. Täštä näin ni šanottih: “Ken kešällä onkiu, šillä nälkä talvella peršettä tönkiy.” Tat’t’ana Melentjeva Kalevalašta kerto mitein hiän lapšena ollešša oli nähnyn ahvenen onkittamista:
“Pyytäjillä ei ollun mitänä, eikä onkie, eikä nieklua, a šiinä järveššä oli šuurta ahventa. Nuapuri otti oikein šuuren vičan. Šiitä terotti šen piän niin, kuin virkan nenän luati šiih. Šiitä šai skokunan, ta skokuna oli šättänä, ta šiitä kun laški šen veteh, ni šemmosen šuuren ahvenen šiih viččah šai. Šiih keinoh ei muuta pitän, kun vain pitkä vičča ta skokuna”.
Kun ei liene onkittajalla ollun kaššematuo šätäkši, ni käytettih ruisjauhopalluo, mi pantih onkeh ta šiihki puuttu kala. Onkitušhommašta rahvaš šanou, jotta šiinä on kakši nälkähistä vaššakkah ta lisyäy, jotta kuni on pyyvvyš pyytämäššä, šini on mieli toivomašša!
Teksti: Valentina Karakina, Oma Mua 22.7.2020
Kuva: Ol’ga Smotrova
