Jo entisistä ajoista šuaten karjalaisien tavallisina kulkuteinä on oltu jovet ta järvet, “kiššanpolut” ta paharaisat tiet. Šentäh niitä aikoja myöten veneh ta val’l’aššettu heponi oltihki ikivanhat paššuavammat kulkukeinot.
Venehen käytöštä tovissetah šamoin Vienanmeren ta Onegan rannikoilla muinoset kallivopiirrokšet, venehistä mainitah eeppisissä laululoissa ta Kalevala- eepossaššaki:
Šiitä vanha Väinämöini,
t’ietäjä ijän-ikuni,
vešti t’iijolla venehtä,
luat’i purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murškan murenomista.
Laulo virren, pohjan puutti,
laulo toisen, liitti laijan;
laulo kohta kolmannenki
hankoja hakateššaha,
päitä kuaren piätelleššäh,
liitelleššähe limijä.
Kuaritettuohe venosen,
liitettyöhe laijan liitot
uupu vielä kolmie šanua
panomilla parrašpuijen,
kokkijen kohent’imilla,
peräpiän on piät’t’imillä.
(“Kalevala”, 16. runo, kiäntäjä Raisa Remšujeva)
Niistä ajoista ta konštiloista on šyntyn tämmöni arvautuš: “Kulkou kulkou, toisen jälki tuntuu, toisen ei” (veneh ta reki).
Vaikie on kuvitella venehitöintä karjalaisen elämyä. Venehellä käytih kalalla, mečällä, marjah ta šieneh. Venehillä vejettih poštie, muuta painuo ta käytih toisih kylih.
Ennein šotua teitä, varšinki Karjalan pohjoisošissa, oli vähän, kyläštä kyläh rikenempäh piäštih polkuja myöten tahi venehillä vesiteitä myöten. Polkuo myöten maičči kulkies’s’a vaštah voi tulla levie šillatoin joki, järvi tahi lakši. Näissäki tapahukšissa tarvittih venehtä, tahi rikeneh käytettih lauttoja. Šemmosie ylimänöpaikkoja karjalaiset nimitettih huhuuvvekši.
Valkeina kešäaikoina, kun ilma oli tyyni, venehtä kyšyttih huhuomalla. Šyyšpimiellä, luajittih šuuri tuli ta niin ilmotettih, jotta tarvitah ehätyštä. Još väli rannašta toiseh oli šemmoni, jotta kyšyjän iäni ei kuulun toisella rannalla, niin luajittih šemmoni nuotivo, kumpani anto äijän šavuo, ta še oli merkkinä, jotta tarvitah venehtä. Huhuukšissa rikeneh oli peitetty tuohta tai tervakšie, jotta kulkijalla ois helpompi panna tuli. Kun talošta mäntih huhuukšissa olijua ottamah, niin šanottih, jotta “läksi (mäni) venehtä viemäh” tahi “ehättämäh”. A kun, päinvaštoin, matkuaja kyšy venehtä, ni šanottih “lähettih vierašta šuattamah”. Täštä ehätyštavašta šynty arvautuš: “Yön huhuou, päivän huhuou – ehätyštä ei šua” (koški).
Venehen koko riippu šiitä, min kokosešša järveššä šitä käytettih. Esimerkiksi, šemmosissa šuurissa Vienan järvilöissä
kuin Kuittijärvi ta Tuoppajärvi, käytettih šuurie venehie ta ne piti olla kantavat ta šuurtaki ualtuo keštävät.
Muutomissa vienalaisissa kylissä käytettih Šuomešta tuotuja pikkaraisie šuilu-nimisie venehie. Šuilut oltih matalammat kuin tyypilliset karjalaiset venehet. Kummallaki laijalla oli vain kakši lautua, a nenät oltih pitemmät. Šuurilla järvilöillä niillä ei uškallettu lähtie.
Matatešša jokie myöten rikeneh šattu vaštah šuurempua tai pienempyä koškie. Košešša, varšinki još še oli šuuri, piti olla taitava ta tarkka. Oli šemmosieki tapahukšie, konša venehet upottih.
Vienašša kaikičči šoutajana oli naini, a mieš piti peryä. Tämän mukah Vienan karjalaisilla vielä XIX vuosišuan toisella luvulla oli tapana miehen hauvan piällä kalmismualla panna venehen perä, a naisen hauvalla pantih n’okkapuoli. Viimeseh matkah šamoin rikeneh šuatettih venehellä, šentäh jotta monien kylien kalmismuat oltih šuarella.
Erähičči myötätuulella kulkies’s’a karjalaiset käytettih purjehta. Konša tuuli oli myötäni, a purjehta matašša ei ollun,
venehen nenäh pissettih lehtisä koivu ta niin i purjehettih. Purjehties’s’a tuulta kyšyttih tuulen ukolta ta tuulen akalta:
Puhu tuuli purteheni,
ahava alukšeheni!
Anna airoloilla apuo,
huoparilla huojennušta!
Oli šemmoniki kyšymisen tapa:
Tuulen ukko, tuulen akka,
tuulen entini emäntä!
Nošša tuulta tutkutointa,
šiän mänyö miärätöintä!
Toisin ennein tuulet tuuli,
toisin viehkurit vihelti:
muata kuopi kuušen okšat,
peltuo petäjän latvat!
Anna airoloilla apuo,
huoparilla huojennušta!
Konša šattu vaštani tuuli, šilloin myötäistä kyšyttih näin:
Toisin ennen tuulet tuuli,
toisin vieri viehkurit,
anto airolla apuo,
huoparilla huovissušta.
Konša tuulta oli liikua, niin luvettih:
Tuulen ukko, tuulen akka,
heitä tuuleš tuulomašta,
viehkurin vetelömäštä!
Pruasniekkoih matatešša taikka “ruoččimiehie” (laukunkantajie) šuattuas’s’a, joškuš šouvettih kilpua. Esimerkiksi,
konša Petrunpäivällä (12. heinäkuuta) vierahat šouvettih kyläštä kyläh, niin voi keräytyö 20–30 venehtä ta šilloin šouveltih kilpua. Ei še veneh ollun voittajana, kumpani enšiksi tulou rantah, a še, kumpasen “perimiehen perše enšin oli kuivilla”.
Kun hiät šattu olomah kešällä, kaikki hiäväki ajo venehillä. Enšimmäisekši kulki nuoren parin veneh, niijen peräššä kaikki muut. Matkah šattujat venehet šouvetah nuorien ympäri ta šiitä kaikki šulhasen kotih. Rannalla tultuo nuoret ei nouštu veneheštä, heijät kannettih veneheššä talon pihah.
Kun muuttu aika, ni muututtihni venehet. Ta vaikka nykyjäh rahalla šuau kaupašta tehtahienluatimie vaikka mimmosie venehie, puuveneh on šuurešša käytöššä ta monešša kyläššä on tunnettuja venehmuasterija.
Šuurin ošin venehmuasterit luajittih venehie omie tarpehie varoin ta tavallisešti talošša oli ušiempi veneh. Vain oli
šemmosieki, ket luajittih monie venehie myötäväkši ta tilaukšešta. Heijän kertomukšien mukah erähät on luajittu 50–60 venehtä vuuvvešša. Jokahisella luatijalla oli oma aikamiärä, missä hiän šai venehen valmehekši. Yksillä mänöy šiih viisi päivyä, toisilla šeiččemen–yhekšän, a on mainittu Filippov Iivanua Vuokkiniemeštä, kumpani šai valmehekši
venehen vuorokauven aikana.
Hyvä venehen luatija luatiu venehen šen mukah, mitä vesijä še rupieu kulkomah. Esimerkiksi, kun Keški-Kuitin ualto on pitempi mitä Ylä-Kuitin (nellä–kuuši metrie), niin venehki tiälä pitäy olla pitempi, noin 5,2 metrie pitkä. Tämmöni mitta paššasi paremmin kaikilla näillä vesillä.
Šamoin iče luatijat šanotah venehistäh, jotta vaikka kuin monta venehtä ois luatie, niistä ei tule entisienmoini ta še venehien luajinta tarviččou tarkkua šilmyä, hyvie työvälinehie ta työhimuo.
Teksti: Valentina Karakina, Oma Mua 3.6.2020
Kuva: Vitalii Nikulin
