Karjalan Heimo

Kivetty katu, jonka keskellä viheralueita.

Vienanjoen varrella

Kirjoittanut: Eeva-Kaisa Linna
Julkaistu: 11.3.2023

KUVA: Tšumbarova-Lutšinskogo on vanhojen puutalojen reunustama kävelykatu, jossa tulee
hilpeälle tuulelle. (Kuvaaja: Tapani Kaukoniemi)

Juttusarja, osa 2: Teimme veljeni ja kahden kälyni kanssa legendaariseksi kutsumamme matkan Pietarista Arkangeliin ja sieltä Solovetskiin ja Jyskyjärvelle. Isoisä Iivo Kaukoniemi oli matkannut vuonna 1916 ensimmäiseen maailmansotaan tsaarin armeijassa. Kuljimme hänen reittiään, tosin päinvastaiseen suuntaan.

Tietämykseni ja ymmärrykseni Arkangelista oli puutteellinen. Mielikuvissani se oli lähinnä kaukainen takapajula, arkkienkeli Mikaelin mukaan nimetty kaupunki, pohjoinen kauppasatama ja rähjäisiä, luhistuvia puutaloja, puutetta kaikesta, historia brittien ja ranskalaisten Pohjois-Venäjän intervention maihinnousupaikkana 1918, Arkangelin satama 500 ruplan setelin aiheena.

Halusin tietoa, mutta sitä ei ollut helposti saatavilla, oli tutustuttava useisiin lähteisiin. Sain luettavakseni Eugenie Fraserin elämäkerran Talo Vienanjoen varrella (1984), Jevgeni Kokovinin kirjoittaman kirjan Lapsuus Solombalassa (julkaistu ensimmäisen kerran 1947) ja Jussi Konttisen oppaan Sankarimatkailijan Arkangeli (2005).

Kirjojen kautta käsitykseni Arkangelista muuttuivat täysin. Eteeni avautui mielenkiintoinen kaupunki, jossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli vilkas elämä, sivistys kukoisti ja jossa vietettiin suorastaan kultivoinutta seuraelämää, käytiin teatterissa ja oopperassa, kerhoissa ja kokouksissa.

Kaupungin kupeessa, Vienanjoen suistossa yhden jokihaaran takana sijaitsi kiehtova Solombalan kaupunginosa, jonne Pietari Suuri rakensi Venäjän ensimmäisen laivatelakan. Solombalassa asuivat merimiehet ja telakkatyöläiset, joiden elämään ensimmäinen maailmansota ja vallankumous löivät leimansa. Siinä missä varakkaan Eugenie Fraserin kuvaaman Scholtsien perheen elämään mahtuu kulttuuria ja huvituksia, vain muutaman kilometrin päässä Solombalassa työläisperheiden pojat Dimka Krasov ja Kostja Tšižov elävät puutteessa.

Lapsuus Solombalassa kertoo elämänmenosta 1910-luvun Solombalassa ja Arkangelissa kahden kaveruksen, Dimka Krasovin ja Kostja Tšižovin silmin. Pojat leikkivät, uivat, kalastavat ja etsivät aarretta kuten pikkupojat missä päin tahansa maailmassa. Heidän arkeensa vaikuttavat myös aikakauden suuret mullistukset, ensimmäinen maailmansota ja Venäjän vallankumous, joihin on otettava kantaa. Dimkalle, Kostjalle ja Solombalan köyhälle kansalle valinta on selvä: punaisten puolesta valkokaartilaisia ja näitä tukeneita amerikkalaisia ja englantilaisia interventtejä vastaan.

Eugenie Fraserin tai venäläisittäin Jevgenia Germanovna Scholtsin eli Ženjan, kuten hänen venäläinen lempinimensä kuului, tarina kertoo hänen venäläisistä sukulaisistaan ja erityisesti isoäidistä, babushkasta, jota kutsuttiin Jenjaksi. Talo Vienanjoen varrella on Eugenien puinen lapsuudenkoti – sen halusin matkallamme löytää. Vallankumoukseen päättyi elämä, joka oli täynnä iloa, luottamusta tulevaisuuteen ja rakastaviin ihmissuhteisiin, Eugenien ja hänen läheistensä oli kohdattava kuolema, jälkeenjääneisyys ja maanpako.

Äiti-lapsi-kissa -patsas, ympärillä kukkaistutuksia, takana puutalo.Tyypillinen venäläinen vaimo on kotilieden sydän, joka huolehtii kaikesta, myös itsensä sivistämisestä.

Haluan kertoa yhden tapahtuman Eugenie Fraserin elämäkerrasta, sillä se on koskettava kuvaus ihmisten välisistä siteistä, rakkaudesta ja sinnikkyydestä. Ja matkustamisen vaikeuksista.
Kesällä 1880 Ženjan isoisä Aleksandr Scholts osallistui Arkangelissa eräisiin ristiäisiin. Raskaudesta huonovointinen isoäiti Jevgenia Scholts eli Jenja jäi kotiin. Hauskojen juhlien jälkeen Aleksandr oli hilpeästi hiprakassa ja hän päätti totuttuun tapaansa oikaista hevosellaan kasarmialueen läpi. Vartijan kanssa käydyn kärhämän seurauksena Aleksandr laukaisi vartijalta nappaamansa aseen.

Vartija selvisi yhteenotosta, mutta Aleksandr tuomittiin karkotukseen Siperiaan. Uupumatta armahduksen eteen turhaan uurastanut asianajaja saapui Pietarista Arkangeliin hevoskyydillä hyytävän talven kuristuksessa. Oli vielä yksi keino: joulun ja loppiaisen aikaan tsaari myönsi armahduksia hänen puoleensa henkilökohtaisesti kääntyville lähisukulaisille.

Viimeisillään raskaana oleva Jenja päätti lähteä matkaan. Hänen äitinsä Anna Dmitrievna lähti mukaan.
Matkaan lähdettiin kovassa pakkasessa troikan vetämällä kibitkalla (kuomullinen vaunu), naiset peiteltyinä karhuntaljoin ja saalein, mukanaan usean päivän eväät, kuskeina kaksi luotettavaa ajomiestä. Matka kesti päiväkausia kylmyydessä, lumipyryssä ja susien ulvoessa ympärillä.

Vuoden vaihduttua Jenja tapasi tsaari Aleksanteri II:n Talvipalatsissa. Liikuttunut Jenja puhkesi itkuun ja romahti lattialle. ”Minä tunnen tapauksenne. Minä lupaan, että teidän lapsellanne tulee olemaan isä.”

Kun kesällä matkustimme vajaan vuorokauden junalla Pietarista Arkangeliin kaikkiaan 1 226 kilometriä, mukavasti hyttimme vuoteilla lojuen, raiteiden kolkkeesta nauttien, mietin moneen kertaan tuota lähes 140 vuotta sitten tehtyä matkaa.

Jenja ja Anna matkasivat viikon verran taljoihin käärittyinä hyytävässä kylmyydessä, jossa pakkanen jäätyi hevosten sieraimiin, eväinään lähtiessä paistetut pyyt, joita matkan varrella majapaikoissa pysähdyttiin sulattelemaan.

Tieto Jenjan ja Annan paluusta kiiri heidän edellään Arkangeliin. Kun paluumatkaa oli tehty seitsemän päivää ja viimeinen kievari ennen kotia lähestyi, kohtasivat matkalaiset pitkän saattueen rekiä. Riemuitseva joukko ihmisiä oli tullut heitä vastaan. Tsaari piti sanansa ja Aleksandr palasi karkotuksesta perheensä pariin helmikuussa.

Monumentin edessä palaa tuli aurinkoisella aukiolla.
Suuressa isänmaallisessa sodassa kaatuneiden muistoksi pystytetty monumentti näkyy kauas merelle.

Eugenie Fraserin elämäkerrassa varakkaat asuivat kauniissa, vankkarakenteisissa taloissa ja köyhät harmaissa, ränsistyneissä mökeissä. Scholtsien perhe oli aikoinaan ostanut talon Olonetskaja ulitsalta, läheltä Vienanjokea. Talon ympärille perheen isoäiti loi ainutlaatuisen upean puutarhan, jonne tuotettiin taimia Skotlannista saakka. Puutarhassa oli lampi ja korkeammalle sijoittuva huvimaja, josta saattoi tarkkailla kaupunkia lähestyviä laivoja.

Talon paikka oli helppo löytää kysymällä, sillä Fraserin elämäkerta on Arkangelissa kovin tunnettu. Olonetskaja on nykyisin Gaidar ja tontti sijaitsee Vienanjoen tuntumassa. Talo on aikaa sitten purettu ja sen tilalla on nyt sairaala.

Meren läheisyys ja valtava Vienanjoki ovat leimallisia Arkangelille. Kaupunki sijoittuu Oulun – ystävyyskaupunkinsa – korkeudelle suistoalueelle pitkin joen itäistä rantaa 40 kilometrin pituudelta. Vienanmereen matkaa on kolmisenkymmentä kilometriä, Solovetskiin runsaat 200. Joen vartta reunustaa upea bulevardi, ravintolat ja auringonottopaikat.

Hotelleita ja ravintoloita sekä viehättäviä kahviloita Arkangelissa riittää joka puolella. Asuimme lähellä rantabulevardia sijaitsevassa Dvina-hotellissa, joka oli vallan siisti ja korkeatasoinen. Kaupungin ravintoloiden ruokalistat ovat kiinnostavia ja uudenlaista keittiötä hakevia.

Huolimatta siitä, että Stalinin kaudella tuhottiin lukuisia historiallisia kirkkorakennuksia, on kaupungilla tarjottavanaan runsaasti kirkkoja katseltavaksi.

Kaupungissa on kohtalaisen vähän historiallista, vanhaa rakennuskantaa, mahtaileva rakentaminen puuttuu. Kaupungin ilmettä kohennetaan kovaa vauhtia, eri puolilla remontoidaan vanhaa ja rakennetaan uutta, modernia. Kaduilla kävellessä syntyy huoli, ettei omaleimaisuus kärsisi länsimaisen rakennustyylin kustannuksella. Venäläisten arvostus kulttuuria kohtaan näkyy katukuvassa, esimerkiksi nukketeatterille rakennettiin parhaillaan uutta taloa.

 

Arkangeli on kuuluisa puutaloistaan ja lankuilla katetuista jalkakäytävistään. Puisia jalkakäytäviä emme enää onnistuneet löytämään ja suuri osa puutaloistakin on kaupungin alueelta jo hävitetty. Mutta ei onneksi kaikkia. Puutaloarkkitehtuuria arvostetaan ja taloja onkin siirretty aivan rantabulevardin tuntumaan Tšumbarova-Lutšinskogo-kadulle. Viehättävä puutalojen reunustama katu on nyt kävelyalue, jossa on penkkejä, kukkaistutuksia ja muistomerkkejä historian merkittäville henkilöille.

Talojen pohjoisen arkkitehtuuri miellyttää silmää, mutta katsojaa harmittaa, kun osa rakennuksista on kaupallisessa käytössä ja räikeät mainostaulut peittävät niiden seiniä.

Leninin patsas keskellä aurinkoista aukiota.
Leninin aukiolla kokoonnutaan edelleen, vaikka zumbaamaan.

Isoisäni Iivo Kaukoniemi pysähtyi hetkeksi aikaa Arkangeliin matkallaan ensimmäiseen maailmansotaan. Hän on lähettänyt vaimolleen Annalle 26.6.1916 Petrogradissa päivätyn kortin, jossa on kuvattuna nykyisen Tšumbarova-Lutšinskogo-kadun Vienanjoen puoleinen alkupää. Katu on silloin ollut nimeltään Pskovskij prospekt. Nykyisen nimensä katu sai vuonna 1921 nuorena kuolleen bolševikkijohtajan mukaan.

Arkangeli on täynnä patsaita ja monumentteja, joilla osoitetaan kunnioitusta menneisyydelle, kunniakkaille sodankävijöille, interventeille, Suurelle Isänmaalliselle sodalle 1941–1945, Leninille, merenkulkijoille ja hylkeenpyytäjille, taiteilijoille ja kirjailijoille ja maan äideille. Muistomerkit kantavat mukanaan historiaa, kulttuuria ja yhteistä muistia.

Tšumbarova-Lutšinskogo -kadun patsaissa on hupaisaa hilpeyttä, joka saa katsojan hyvälle tuulelle.
Venäläiset vaimot – perheen yhtenäisyyden ylläpitäjät on tyypillisen venäläisen naisen muistomerkki, jossa ovat kuvattuina perinteiset perheen ja elämän symbolit: lapsi, kissa, kehruupuu. Nainen istuu kirja sylissään. Patsaan elementit kuvaavat naista, joka hoitaa kodissaan kaiken, mutta pyrkii samalla kehittämään itseään. Niin tyypillistä useimmille venäläisille naisille!

Suuri patsas puistikon laidalla.
Boris Shergin oli kirjailija ja folkloristi, joka kirjoitti pomorien kielellä. Myöhemmin häntä syytettiin venäjän kielen pilaamisesta.

Boris Shergin kasvoi pomorikulttuurissa. Hänen patsaansa on kunnianosoitus kirjailijoille, filosofeille, ajattelijoille, ei kuninkaille eikä valloittajille. Shergin oli taiteilija, folkloristi ja kirjailija, joka kirjoitti pomorien murteella, ylikansallisesti ja maailmanlaajuisesti ajatteleva ihminen, jolla oli keskusteluyhteys Jumalaan. Patsaassa kirjailijan jalkojen juureen on asetettu monia mielenkiintoisia pieniä asioita, Arkangelin onnen linnusta kaksimastoiseen koch-purjeveneeseen, jolla rannikon pomorit matkasivat rajuna myrskyävällä Vienanmerellä.

Stepan Pisakhov oli lahjakas kirjailija ja tarinankertoja, taiteilija, etnografi ja maalauksen opettaja. Mutta ennen kaikkea hänen maineensa perustui hämmästyttäviin hölynpölytarinoihin, jotka olivat tulvillaan pohjoisen elämää.

Pisakhovin satujen päähenkilö oli talonpoikainen Senya Malina, kirjailijan alter ego, joka oli kotoisin Uyman kylästä – iloinen kaveri, jokeri ja valehtelijana pahempi kuin Münchhausen. Hänelle mikään ei ollut mahdotonta: kuuhun voi vaikka lentää samovaarilla. Tšumbarova-Lutšins-kogo -kadulla on Pisakhovin kunniaksi patsas, jossa komea pieni mies ratsastaa kalalla. Aihe pohjautuu vanhaan paikalliseen tarinaan.

Pikkutyttö tasapainoilee ison patsaan jalustalla.
Runoilija Kozma Prutkoville pystytetyssä muistomerkissä hän seisoo kirja toisessa ja sulkakynä toisessa kädessään kannon nokassa.

Runoilija Kozma Prutkov oli sepite, jonka nimissä neljä kirjailijaa julkaisi satiirisia aforismeja, eläintaruja ja hölynpöyä. Prutkovin loivat runoilija Aleksey Konstantinovitš Tolstoi ja hänen kolme kirjailevaa serkkuaan.

Prutkovilla oli elämäntarina. Hän eli vuosina 1803–1863, teki elämäntyönsä tsaarin hallinnossa ja ryhtyi husaariksi vuonna 1820 vain komean univormun vuoksi. Hänen kunniakseen Arkangeliin pystytetyssä muistomerkissä runoilija seisoo kirja toisessa ja sulkakynä toisessa kädessään kannon nokassa. Prutkovin tunnettuja säkeitä ja erilaisia runollisia ja symbolisia esineitä, kuten ruusuja, käärmeitä, miekkoja ja lintuja on kaiverrettu patsaan jalustaan.

 

Vuosina 1941–1945 käydyn Suuren isänmaallisen sodan kunniaksi sytytetty Ikuinen liekki palaa luultavasti jokaisessa kaupungissa, muistuttamassa menneisyydestä. Kolmikulmainen, 19 metrin korkeuteen kurottava muistopaasi paljastettiin vuonna 1965, ikuinen liekki palaa sen edessä ja monumenttia vartioi kolme hahmoa: nuori nainen, merimies ja sotilas.

Muistomerkkiin on kirjoitettu: Pohjoisen asukkaille, jotka kaatuivat Suuressa isämaallisessa sodassa. Muistakaa! Alueen 94 311 asukasta antoi henkensä isänmaamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Ikuinen kunnia sankareille!

Leninin aukio oli tukeva tuulahdus menneistä ajoista. Kommunistit kokoontuivat siellä kulta-aikoinaan ja lähtivät sieltä marsseilleen. Keskellä aukiota töröttävä vuodelta 1988 oleva Leninin patsas oli viimeinen Neuvostoliiton aikana pystytetty. Paikka on suosittu nuorten keskuudessa, siellä on tilaa rullalautailuun ja zumbailuun.

Tyhjä katu vanhassa postikortissa.
Iivo Kaukoniemi lähetti tämän Petrogradissa 26.6.1916 päivätyn kortin vaimolleen Annalle. Kadun nimi oli silloin vielä Pskovskij prospekt. Kortti kuvaa kaupungin ulkopuolella olevaa tulipaloa.

 

EUGENIE FRASER

Eugenie Fraser tai Jevgenia Germanovna Scholts eli Ženja oli syntynyt vuonna 1905 Arkangelissa. Ženja pakeni äitinsä ja veljensä kanssa kommunistihallintoa ja terroria vuonna 1920 Britanniaan. Eugenie Fraser oli jo 80-vuotias, kun hänen elämäkertansa Talo Vienanjoen varrella julkaistiin. Kirjassaan Eugenie, jonka äiti oli skotti ja isä venäläinen, kuvaa venäläis-skottilaista lapsuuttaan Venäjän vallankumouksen pyörteissä.

Vuonna 1990 BBC Scotland julkaisi kirjan pohjalta laaditun TV-dokumentin. Vuosina 1990 ja 1992 Eugenie Fraser kutsuttiin syntymäkaupunkiinsa Arkangeliin kiitoksena kirjasta. Vuonna 1994 Aberday-Dundeen yliopisto kutsui hänet kunniatohtoriksi arvostuksen osoituksena kirjastaan.

On hämmästyttävää, että Eugenie Fraser kykeni kirjoittamaan niin tuoreesti ja rakkaudella venäläisestä lapsuudestaan 60 vuotta syntymänsä jälkeen, oltuaan vuosikymmeniä poissa.

Kirja on lisännyt ihmisten ymmärtämystä Venäjää kohtaa, niin lännessä kuin Venäjällä. Eugenie, jonka ensimmäinen kieli oli venäjä, rakasti Skotlantia, äitinsä synnyinaluetta ja sen ihmisiä, mutta tunsi, että hänellä on venäläinen sielu, russkaja duša.
Fraser kuoli korkeassa iässä vuonna 2002.

JEVGENI KOKOVIN

Kirjailija Jevgeni Kokovin (1913–1977) syntyi ja kasvoi Arkangelin työläiskaupunginosassa, Solombalassa, eli lapsuutensa vallankumouksen melskeissä ja nuoruutensa neuvostovaltion varhaisvuosina.

Kokovin on ennen kaikkea Arkangelin ja pohjoisen Venäjän kuvaaja. Hänen tarinoissaan keskeisessä osassa ovat pohjoisen luonto: meri, vuolaat joet ja ikimetsät sekä pohjoisen kansa: merenkävijät, kalastajat, matruusit, telakkatyöläiset.

ARKANGELI

  • Iivana IV Julma perusti 1584 Vienanjoen jokisuistoon kaupungin nimeltään Novaja Holmogory, joka sittemmin nimettiin Arkangeliksi tunnetun arkkienkelin mukaan Arkkienkeli Mikaelin kaupungiksi.
  • Pietari Suuri perusti Arkangelissa Venäjän laivaston ja ensimmäisen telakan ja kaupunki oli 1600-luvulla Venäjän merkittävin ulkomaankauppasatama.
  • Asukkaita on nykyisin noin 350 000.
  • Alueen elinkeinot ovat metsätalous, puun-jalostusteollisuus, kalastus, öljy, timantit, avaruuskeskus, ydinsukellusvenetelakka. Jäänmurtajien ansiosta kaupungin satama on saavutettavissa myös talviaikaan.
  • Kaupunki on yhdistetty etelään Vologdan kautta kulkevalla rautatiellä ja siellä on kaksi lentokenttää.
  • Kaupungissa on kaksi yliopistoa sekä merenkulkuakatemia.

__________________

Teksti: Eeva-Kaisa Linna
Kuvat: Tapani Kaukoniemi

Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi

 

Lisätietoja matkasta

  • Arkangelilaisen vitsin mukaan kesä siellä on lyhyt mutta vähäluminen. Me tulimme kaupunkiin mitä hienoimpaan kesään, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta koko oleskelumme ajan.
  • Arkangelista lensimme Solovetskin luostarisaarelle, sillä laivaliikennettä ei ollut tarjolla, kuten isoisän aikaan runsaat sata vuotta sitten. Solovetskista matkasimme laivalla Kemiin ja sieltä autolla Jyskyjärvelle.
  • Matkamme vaiheista kerrotaan lisää juttusarjan seuraavissa osissa, jotka julkaistaan lauantaisin keväällä 2023.
  • Matkaa tekivät Tapani Kaukoniemi, joka otti kuvat sekä Jaana Fedotoff, Ulla Kaukoniemi ja Eeva-Kaisa Linna, joka kirjoitti jutun.

Hyödyllisiä linkkejä

Lue nämäkin:

Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille

Sarjakuvamuotoinen matkakertomus sukukansojen maille

Kuva: Taiteilija Sanna Hukkanen on luonut kokemuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen parissa upean sarjakuvateoksensa Taiga. Kuvaaja: Kerttu Matinpuro Sanna Hukkasen muhkea sarjakuvateos Taiga on omaelämäkerrallinen matkapäiväkirja. Se tuo elävästi ja...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.