Terveh! ”Arkiston kätköistä” tänään: Sadan vuoden takaiset pakolaistarinat herättävät edelleen myötätuntoa, jonka kuuluisi heijastua myös nykyajan pakolaisuuteen.
Pakolaisuus on aina humanitäärinen kriisi, joka ei yleensä valitettavasti pääty silloin, kun ihminen pääsee turvaan. Edelleen nykyaikana voidaan nähdä, miten pakolaisen status asettaa ihmisen helposti asemaan, josta on vaikea päästä pois. Pakolaisuudella on merkittävä rooli karjalaistenkin historiassa, erityisesti vuosina 1918–1922, jolloin pakolaisaalto aiheutui pääosin Venäjän sisällissotaan kietoutuneista tapahtumista Itä-Karjalassa. Juuri tähän ajankohtaan liittyen Karjalan Sivistysseuran arkistosta löytyy paljon erilaista aineistoa – nimiluetteloita, tutkimuksia, omaelämäkerrallista muistelua sekä kaksi oleskelukirjaa, joiden haltijoiden kohtaloihin olen perehtynyt tarkemmin. Aluksi on kuitenkin syytä selittää hieman auki niitä olosuhteita, joista käsitellyt pakolaisaallot saivat alkunsa.
Vuonna 1917 Venäjällä tapahtui kaksi kuuluisaa vallankumousta, jotka syöksivät maan lopulta sisällissotaan. Punaiset bolsevikit ja valkoiset tsaarinvallan kannattajat kävivät taisteluita keskenään. Suomi, joka irtaantui vallankumousvuoden lopulla entisen keisarikunnan rippeistä, ajautui myös sisällissotaan. Siinä, missä valkoisten voitto Suomessa saksalaisten tuella kävi nopeasti ilmi, Venäjällä sisällissota pitkittyi useammaksi vuodeksi. Nämä lähialueiden tapahtumat heijastuivat niin ikään Karjalaan, josta tuli hetkeksi valtioiden ja ideologioiden taistelukenttä. Valkoiset suomalaiset lähettivät Karjalaan heimosotureita, punaiset venäläiset ja suomalaiset taas pyrkivät saattamaan alueen neuvostovallan alaisuuteen. Karjalaiset sen sijaan jäivät omalla maallaan ulkopuolelta aiheutettujen olosuhteiden vangeiksi. Osa heistä liittyi taistelevien osapuolten joukkoihin eri puolille, mutta suuri osa kylien väestä pyrki pysymään tapahtumista syrjässä ja elämään rauhassa.
Vaikka Suomi ja Neuvostoliitto solmivat Tarton rauhansopimuksen syksyllä 1920, levottomuudet raja-alueella eivät silti lientyneet. Vuoden 1921 syksyllä Karjalassa puhkesi nimittäin kapina, jonka taustasyynä vaikutti erityisesti tyytymättömyys neuvostohallintoa kohtaan. Suomen puolelta tuli sekä suomalaisista että itäkarjalaisista koottuja vapaaehtoisjoukkoja tukemaan kapinaa. Sisällissodassa voitolle päässyt puna-armeija kuitenkin kukisti vastarinnan seuraavan vuoden alussa. Tämän seurauksena helmikuussa 1922 Karjalassa tapahtui joukkopako: niin kapinalliset kuin muukin väki lähtivät Suomeen, ja käytännössä kokonaisia kyliä autioitui. Kapinallisten, eli ”väärällä” puolella taistelleiden, oli täysin luonnollista paeta puna-armeijan kostotoimien uhan takia, kun taas muun väen kohdalla syyt olivat hyvin inhimillisiä: nälkä, pelko ja yksinkertaisesti se, että toiset lähtivät pakoon, ajoivat monet ihmiset jättämään kotiseutunsa. Kapinan kaaduttua neuvostovalta vakiintui alueelle lopullisesti.
Pakolaisiksi lähteneet karjalaiset saattoivat hengähtää vain hetken, sillä olot Suomessa eivät olleet kehuttavat: kärsittiin nälästä, työtä oli vaikea saada ja koti-ikäväkin painoi. Monien väliaikaiseksi ja sittemmin pitkittyneeksi sijoituspaikaksi tulivat pakolaisleirit, esimerkiksi Kotkan Kyminlinna ja Oulun Maikkula. Kun Neuvostoliitto julisti yleisen amnestian vuonna 1923, karjalaispakolaisia alkoi virrata takaisin kotiseuduilleen. Kotiinpaluun yhteydessä neuvostoviranomaiset kuulustelivat pakolaisia ja ottivat selvää heidän vaiheistaan: oliko osallistuttu neuvostovastaisiin sotatoimiin, miksi pakomatkalle oli lähdetty ja miksi nyt tultiin takaisin. Myöhemmin näitä kerättyjä tietoja käytettiin joitakin epäilyksenalaisiksi joutuneita pakolaisia vastaan, kun Stalinin vainot alkoivat 1930-luvulla.
Raisa ja Luukas Lehto.
Yrjö Saila.
Kuitenkaan kaikki pakolaiset eivät palanneet Karjalaan, vaan osa jäi Suomeen ja rakensi elämänsä tänne. Näin kävi myös Luukas ja Raisa Lehdolle (os. Semenov) sekä Yrjö Sailalle (Semenoff), joiden oleskelukirjat löytyvät Karjalan Sivistysseuran arkistosta (Raisa on merkitty puolisonsa Luukaksen kirjaan). Nykyaikana oleskelukirjan vastine voisi olla oleskelulupa, ja se on varmaankin toiminut väliaikaisena henkilöllisyystodistuksena. Sata vuotta sitten virallisen asiakirjan saamisessa on kuitenkin kestänyt jonkin aikaa. Kirjoista nimittäin selviää, että molemmat miehet ovat oleskelleet Suomessa helmikuusta 1922 lähtien, mutta oleskelukirjat on myönnetty vasta vuosina 1930 ja 1933. Todennäköisesti 20-luvun alku on ollut niin sekavaa aikaa, että pakolaisten asioiden hoitaminen on ollut hidasta vasta itsenäistyneessä ja sisällissodan käyneessä Suomessa. Ehkä koko oleskelukirjakin on kehitetty 1930-luvulla pakolaisten synnyttämään tarpeeseen.
Oleskelukirjoista selviää pääosin vain tyypillisimmät henkilötiedot, kuten kansalaisuus, uskonto, syntymäaika ja -paikka. Sekä Luukas (s. 1900) että Yrjö (s. 1912) ovat merkinneet kansalaisuudekseen ”Vienan karjalainen”; edellinen on ollut Akonlahdelta ja jälkimmäinen Vuokkiniemeltä. Lehdon pariskunnan yhteinen oleskelukirja on alun perin ollut voimassa vuosina 1930–1933; Raisa on tosin kuollut jo vuonna 1931 vain 22-vuotiaana. Yrjö Saila on taas saanut oman oleskelukirjansa vuosiksi 1933–1936. Molempia on sittemmin pidennetty kolmella vuodella, minkä jälkeen tiedot näistä henkilöistä loppuvat. On silti hyvinkin todennäköistä, ettei kumpikaan miehistä enää palannut Karjalaan.
Luukas Lehdon oleskelukirja sisältä.
Jatkoin arkiston penkomista Sammossa. Hieman yllättäen löysin sieltä kuvia ja lisätietoja oleskelukirjojen haltijoista. Luukaksesta löytyy paljon valokuvia, joissa hän poseeraa mm. sotilaana 1920-luvun alussa ja myöhemmin autonkuljettajana Suomessa. Voi olla, että Luukas lähti pakolaiseksi juuri siksi, että hän oli osallistunut Vienassa sotatoimiin. Suomessa hän asui Isonkyrön Orismalassa noin vuosina 1925–1937, jolloin hän toimi Tanner & Mannerilla autonkuljettajana – tämän ammatin hän on merkinnyt oleskelukirjaansa. Raisa taas työskenteli monien vienalaisneitojen tavoin Tanner & Mannerin neulomotehtaalla Orismalassa, joten on hyvinkin mahdollista, että Luukas ja Raisa ovat tavanneet toisensa siellä. Pariskunta solmi avioliiton vuonna 1930, ja Sammossa on myös kuva heidän häistään. Sen avulla vahvistui sukunimien perusteella tekemäni olettamus siitä, että Raisa ja Yrjö ovat olleet toisilleen sukua: Yrjön voi löytää häävieraiden joukosta. Seuraavalta vuodelta (1931) on sen sijaan murheellinen kuva, jossa ollaan Raisan hautajaisissa. Aviomiehen suru näkyy selkeänä: Luukas seisoo arkun takana vakava ilme kasvoillaan ja kädet ristissä rinnalla. Hänen vierellään on Huoti Semenov, Raisan isä, ja Yrjö taas Huotin vieressä.
Raisan hautajaiset.
Raisan ja Luukaksen häät vuonna 1930, Yrjö takarivissä toinen oikealta.
On vaikea kuvitella, minkälaisia tuntemuksia Luukas on käynyt läpi: hän on aluksi päätynyt sotilaaksi Vienassa, sitten joutunut pakolaiseksi vieraaseen maahan, aloittanut elämänsä tyhjästä, hankkinut työpaikan ja mennyt naimisiin, mutta se onni on katkennut heti alkuunsa. Miten hän on suhtautunut elämänsä tapahtumiin ja olosuhteisiin? Mitä hän on ajatellut asioista, joita elämänvarrelle on sattunut? Tässä mielessä oleskelukirjojen ja valokuvien antamat tiedot ovat hyvin rajallisia. Ne eivät voi kertoa ajatuksista ja tuntemuksista, joita pakolaiset joutuivat käymään läpi. Asiakirja- ja valokuva-aineisto kuvaa pikemminkin olosuhteita, joihin karjalaispakolaiset joutuivat riippumatta omasta tahdostaan.
Pakolaisuuden seuraamukset eivät näy vain pakolaisiksi lähteneessä sukupolvessa, vaan ne heijastuvat yleensä myös jälkipolviin: usein pakolaiseksi leimatun ihmisen elämä alkaa tasoittua tavalliseksi vasta vuosien kuluttua, jos ollenkaan, ehkä vasta uuden sukupolven kohdalla. Karjalaisten tapauksessa pakolaisuus jakoi perheitä rajan molemmin puolin ja rikkoi siteen kotiseutuun. Pakolaisyhteisö Suomessa arvattavasti muistutti siitä, mistä he olivat joutuneet luopumaan – silti pelko kotiinpaluun seuraamuksista saattoi ylittää koti-ikävän. On helppoa näin jälkikäteen tuntea empatiaa sadan vuoden takaisia pakolaisia kohtaan, mutta kunpa historia opettaisi meitä suhtautumaan myös nykyajassa hätää kärsiviin ja apua tarvitseviin yhtä myötätuntoisesti.
Marie Mäkinen on Karjalan Sivistysseuran korkeakouluharjoittelija kesällä 2022. Hän järjestää seuran arkistoa ja kirjoittaa Uudisčuppuun lyhyitä blogikirjoituksia kiinnostavista arkistolöydöistä.
Lähteet:
J. V. Usatševa: Itä-Karjalan pakolaiset: Tie kotiin.
Pekka Vaara: Viena 1919–1922. Kun neuvostovalta tuli Vienaan.
