“Ei armoa Suomen selkänahasta” – Pekka Tupitsinin ja Vilho Forssellin lyhyen loikkauksen kauaskantoiset mainingit

On kesäkuun 14. päivä vuonna 1959. Ilomantsilaisten rajavartijoiden työvuoro ei poikkea tavallisesta, kunnes Nehvonniemen kylässä sijaitsevalta metsäkämpältä ilmoitetaan, että sinne on ilmaantunut kaksi vierasta miestä. Suomalaiset kyllä arvaavat, millä asialla parivaljakko liikkuu: he ovat loikkareita suuresta neuvostomaasta.

Rajavartijat kohtaavat metsäkämpällä miehet, jotka kertovat hakevansa turvapaikkaa ja antavat ottaa itsensä kiinni. Protokollan mukaisesti loikkareita kuulustellaan, ja suojelupoliisi tekee heistä selvityksen.[1]

Miesten loikkausyritys on hyvä, mutta aika väärä. Puolueettomuuspolitiikkaan vetoavassa Suomessa eletään syvenevässä suomettumisessa. 15 vuotta aiemmin päättynyt sota määrittelee elämää edelleen, Stalinin kuolemaa seurannut liennytys ja suojasää alkavat olla ohi ja yöpakkaset ovat paleltaneet Suomen tasavallan itsemääräämisoikeutta edellisvuonna. Vankkoja suhteita itään rakennetaan hinnalla millä hyvänsä.

Loikkareiden kuulusteluista ja heidän taustoistaan tehty lausunto toimitetaan sisäministeriöön. Tutkimuksiensa pohjalta suojelupoliisi on tulkinnut, että miehet ovat oikeutettuja turvapaikkaan, mutta Neuvostoliitto vaatii miesten palauttamista. Valtakunnan päämies presidentti Urho Kekkonen arvostelee supon päällikköä Armas Alhavaa “inhimillisen armeliaisuuden suorittamisesta Suomen selkänahalla.”[2]

Armoa ei Suomen selkänahasta todellakaan anneta. Sen sijaan loikkarit, karjalainen Pekka Tupitsin ja suomalainen Vilho Forssell, saavat tuntea nahoissaan palautuksen raskaan hinnan.

Ikätoverit suomen kielen opettajiksi

Pekka Tupitsin on Karjalan Sivistysseuran toiminnanjohtajan Eila Stepanovan isä. Stepanova on syntynyt 15 vuotta loikkausyrityksen jälkeen – ennen Eilan syntymää Pekka Tupitsin loikkasi Suomeen ja haki turvapaikkaa, mutta palautettiin Neuvostoliittoon.

Pekka Tupitsin (1933–1987) ja Vilho Forssell (1933–1985) olivat ikätovereita. Molemmat syntyivät vuonna 1933 – Tupitsin Kolatselässä karjalaiselle äidille ja Forssell Matroosassa kanadansuomalaiselle pariskunnalle. Tupitsinin äidinkieli oli livvinkarjala, mutta suomen kieli tuli mukaan jo varhain. Pekka äiteineen ei ehtinyt paeta jatkosodan jaloista, kun suomalaiset valtasivat Karjalan aina Petroskoita myöten vuonna 1941. Pekka kävi suomenkielistä koulua, jossa neuvostoyhteiskunnan likapyykkiä pestiin avoimesti.

Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell lähtivät 1950-luvun alussa opiskelemaan suomen kielen opettajiksi Petroskoin yliopistoon. Suomen kielen asema oli Neuvosto-Karjalassa aaltoillut. Vielä 1920–30-luvuilla suomella oli virallisen kielen asema, sillä Leninin ajama juurruttamispolitiikka suosi kansallisia vähemmistöjä, ja vallankahvassa olivat punasuomalaiset. Stalinin vainot osuivat kipeästi epäilyttäviksi katsottuihin rajaseutuihin, ja siten myös Karjalassa kaikkea suomalaisuuteen viittaavaa pidettiin nationalistisena provokaationa.

Suomen kielen tukala tilanne helpotti hieman II maailmansodan jälkeen, kun Tupitsin ja Forssell lähtivät sitä opiskelemaan. Vuonna 1956 Nikita Hruštšov tuomitsi stalinismin, mutta valonpilkahdus oli vain hetkellistä.[3]

Kapeat tulevaisuudennäkymät pakottavat loikkaamaan

Neuvostovaltiossa olot kylmenivät jälleen 1950-luvun loppua kohden. KGB kulki jo säännöllisesti Pekka Tupitsinin kannoilla, sillä muutamat opiskelijatovereista raportoivat ystäväpiirinsä johtohahmon liikkeistä ja mielialoista. Tupitsin ja Forssell valmistuivat vuonna 1957, jolloin suomen kielen opettajia ei enää tarvittu: suomalaiset koulut lakkautettiin Neuvosto-Karjalassa vuosina 1956–1960.

Pekka Tupitsin oli solminut vuonna 1955 avioliiton vienankarjalaisen Sandra Stepanovan kanssa, ja vuotta myöhemmin heille syntyi esikoispoika Erkki. Myös Sandra oli valmistunut opettajaksi. Kun pariskunnalle ei löytynyt koulutusta vastaavia töitä, he päätyivät Louhen piiriin pieneen kyläkouluun: Pekan tehtävänä oli opettaa lapsille voimistelua ja saksaa, Sandran venäjää.

KGB:n läsnäolo Tupitsinien elämässä tiheni. Salainen poliisi vieraili Nälmäjärven kylässä kyselemässä, millaista elämää toisinajattelijaksi tiedetty Tupitsin vietti. Tilanne häiritsi ja hermostutti Pekkaa. Hän kävi kirjeenvaihtoa opiskelutoverinsa Vilhon kanssa, joka oli jäänyt Petroskoin yliopistoon töihin. Toverukset pohtivat esimerkiksi Viroon muuttamista.

Talvella 1959 kiristynyt tunnelma alkoi purkautua, kun Tupitsin vieraili Forssellin luona Petroskoissa. Matkan jälkeen Pekka jätti vaimonsa Sandran, jotta voisi taata tämän ja poikansa turvallisuuden loikkauksen käydessä ilmi. Sandra todellakin kuuli Pekasta seuraavan kerran vasta kesällä, kun KGB ilmestyi kuulustelemaan häntä Uhtualle. Paljastui, että Viroon muuttamisen sijasta Pekka ja Vilho olivat loikanneet Suomeen, ja siitä hyvästä Sandra erotettiin opettajanvirastaan.[4]

Lyhyt loikkaus

Suomen puolelle päässeet Tupitsin ja Forssell siirrettiin kesäkuussa Helsinkiin suojelupoliisin kuulusteltaviksi. Viranomaisille miehet kertoivat olevansa tyytymättömiä kotimaansa oloihin ja pyysivät turvapaikkaa Suomesta. Vaihtoehtoisesti he toivoivat voivansa lähteä Suomesta muualle, mahdollisesti Ruotsiin.

Asiaa tutkittiin rauhassa, sillä Neuvostoliiton puolella loikkausta ei ollut vielä havaittu. Turvapaikan myöntäminen ei kuitenkaan ollut läpihuutojuttu. Miesten taustat piti selvittää kunnolla siltä varalta, että nämä osoittautuisivat vakoojiksi. Lisäksi Forssellin tapausta hankaloitti se, että hän kertoi olevansa Kanadassa asuneen suomalais-ruotsalaisen pariskunnan poika, mutta syntyneensä Neuvosto-Karjalassa – ilman neuvostojuonnetta oleskelulupa olisi heltynyt helposti.

Suojelupoliisi päätyi lopulta puoltamaan miesten turvapaikkahakemusta sisäministeriölle. Käänne tapahtui, kun neuvostoviranomaiset havaitsivat loikkauksen 26.6. ja vaativat Tupitsinin ja Forssellin palauttamista. Koska idässä tiedettiin, keistä tarkkaan ottaen oli kyse, myönsi suomalainen rajavaltuutettu, että miehet olivat Suomessa.

Neuvostoliitolle loikkareiden palauttamisesta tuli ylitsepääsemätön tavoite, ja heinäkuun puolen välin paikkeilla ulkopoliittisiin kriiseihin väsynyt tasavallan presidentti sanoi viimeisen sanan: palautetaan. Samalla rikottiin lakia, jonka mukaan ”Suomella ei ollut oikeutta evätä turvapaikkahakemusta.” Kaksi ihmishenkeä ja lakirikkomus olivat kuitenkin valtiojohdon näkökulmasta pieni hinta siitä, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet pysyisivät sävyisinä.[5]

Kohtaloonsa katkerina tyytyneet Pekka Tupitsin ja Vilho Forssell luovutettiin Neuvostoliittoon 20. heinäkuuta 1959. Lyhyeksi jäänyt loikkaus maksoi molemmille kymmenen vuotta kovennettua työleiriä. Tuomio tuli laittomasta rajanylityksestä, maanpetoksesta sekä neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta. Kaksikko siirrettiin Mordvan alueelle suorittamaan rangaistustaan.[6]

Legenda vankilapaosta

Vankileirin ankarissa olosuhteissa Tupitsin alkoi pohtia mahdollisuutta paeta. Tästä tapauksesta on vuosikymmenten saatossa syntynyt legenda, jonka ensimmäiseksi kertojaksi Suomessa voidaan nimetä inkerinsuomalainen Eduard Hämäläinen. Hän suoritti rangaistusta samalla vankileirillä Brežnevin kuvan polttamisesta ja muusta neuvostovastaisuudesta.

Pakoyritykseen kerrotaan osallistuneen Tupitsinin lisäksi viisi tai kuusi vankia. He olivat kaivaneet salatunnelia, joka alkoi Tupitsinin työhuoneen kaapin alta. Osalliset kuitenkin pelkäsivät, että tunneli paljastuisi, sillä maan pinnalla ollut lumi alkoi kevättalvella sulaa juuri tunnelin kohdalta. Eräänä yönä miesjoukko yritti pakoa 20 asteen pakkasessa vetistä tunnelia pitkin. Kylmettyneet karkurit saatiin nopeasti kiinni.

Tupitsin sai pakoyrityksestään kolme lisävuotta, ja hänet siirrettiin Vladimirin vankilaan. Kurjissa oloissa Tupitsin pystyi silti laatimaan karjalan kielen etymologisen sanakirjan, jossa hän vertaili karjalan sanoja mm. venäjään, suomeen, viroon, vepsään, komiin ja jopa sanskritiin.[7]

Kotiinpaluu

Pekka Tupitsin vapautui viimein vuonna 1972. Petroskoissa häntä odottivat Sandra ja Erkki-poika. Pariskunta avioitui uudelleen, ja vuonna 1974 syntyi tytär Eila.

Paluu vankileiriltä siviiliin ei ollut helppo. Sandra työskenteli itkuvirsitutkijana, mutta Pekalle työmahdollisuudet olivat kapeat. Tuomionsa takia hän ei voinut työllistyä koulutustaan vastaavasti, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tehdastyö.

Eila Stepanovan mukaan hänen isänsä oli hiljainen, mutta avulias mies, joka piti dačan eli kesämökin rakentamisesta. Rankat vankeusvuodet langettivat pitkän varjonsa Tupitsinin siviilielämään, ja hän sai vakavan sydänkohtauksen vain 49-vuotiaana. Työkyvyttömyyseläkkeelle Tupitsin siirtyi 1980-luvun alkupuolella, kunnes kuoli leukemiaan 53-vuotiaana.[8] Vähän ennen hänen kuolemaansa Kantelettaresta ehti ilmestyä venäjänkielinen versio, jonka raakakäännökset Pekka Tupitsin ja Sandra Stepanova olivat yhdessä laatineet.[9]

Suomettuminen vaiensi palautettujen tarinat – entä nyt?

Aikalaissanomalehdissä ulkopoliittisesti vaarallisesta loikkauksesta ei kirjoitettu. Ensimmäinen lehtimaininta tapaus Forssell/Tupitsinista löytyy vasta 30 vuotta myöhemmin Apu-lehdestä syksyltä 1989. Uutisen mukaan Amnesty International oli jo vuoden 1983 paikkeilla laatinut raportin 12 tapauksesta, joissa Suomeen tulleet pakolaiset olivat joutuneet palautetuiksi ja Neuvostoliitossa vankileireille – Tupitsin ja Forssell mukaan lukien.[10]

Glasnost ja Neuvostoliiton luhistuminen rikkoivat suomettumisen kuorta lisää, ja 1990-luvulla keskustelu idästä tulleista turvapaikanhakijoista nousi avoimeksi puheenaiheeksi. Tupitsinin ja Forssellin kohtaloa käytettiin useaan otteeseen esimerkkinä siitä, miten Suomelle “neuvostopakolainen oli aina ensisijaisesti poliittinen ja vasta sitten humanitäärinen ongelma.”[11]

Pekka Tupitsin rehabilitoitiin vuonna 1993. Hänet vapautettiin maanpetoksesta, mutta syyte rajarikkomuksesta jäi voimaan.[12] Vilho Forssellin rehabilitoinnista ei ole tietoa.

Tupitsinin ja Forssellin tarina tuntuu silmiin pistävän ajankohtaiselta. Yhä tänäkin päivänä Suomeen tulee turvapaikanhakijoita, joille ei jostain syystä haluta myöntää turvapaikkaa. Usein kielteisen päätöksen saaneita uhkaa kotimaassaan vankilatuomio tai vainon kohteeksi joutuminen. Nykyisin turvapaikanhakijoiden tukalaa tilannetta voidaan sentään käsitellä mediassa julkisesti, mikä on mitätön ja laiha lohtu inhimillisten kärsimysten rinnalla.

Lue lisää Pekka Tupitsinin ja Vilho Forssellin tarinasta:

Mäkelä, Raija-Liisa: Minä, muilutetun tytär. Minerva 2009, sivut 132–134.

Pekkarinen, Jussi & Juha Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Otava 2005, sivut 239–248.

Stepanova, Sandra: Elämäni polku – Šombajärven kylän istorija šekä muisselmie miun elokšešta. KSS 2020, sivut 259–270.

Lähteet

Arkistoaineistot

Eila Stepanovan kotiarkisto.

Haastattelut

Eila Stepanovan haastattelu 25.5.2026.

Kirjallisuus

Pekkarinen, Jussi & Juha Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Otava 2005.

Sanomalehdet

Apu 1989
Helsingin Sanomat 1993
Karjalan Heimo 1999
Rajamme vartijat 2005
Suomen Kuvalehti 1994
Ydin 1990

[1] Pelkonen & Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1948. Otava 2005, Kuvaliite & 239.
[2] ”Kun omatunto suomettui”, Suomen Kuvalehti 28.10.1994; “Se salainen palautussopimus”, Rajamme vartijat 1.1.2005.
[3] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993.
[4] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993.
[5] Pekkarinen & Pohjonen: Ei armoa Suomen selkänahasta – Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1948. Otava 2005, 242–245.
[6] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993; ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Karjalan Heimo 28.4.1999.
[7] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993; ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Eila Stepanovan kotiarkisto.
[8] Eila Stepanovan haastattelu 25.5.2026, ”Pekka Tupitsinin sanakirja”, Karjalan Heimo 28.4.1999.
[9] ”Hyvästi, Vilho ja Pekka”, Helsingin Sanomat 4.7.1993.
[10] ”Suomi on pettänyt sukulaiskansansa”, Apu 1.9.1989.
[11] ”Kun omatunto suomettui”, Suomen Kuvalehti 28.10.1994.
[12] Asiakirja Pekka Tupitsinin rehabilitoinnista, Eila Stepanovan kotiarkisto.