Patarein vankila lähellä Tallinnan satamaa. Täällä Aleksi Nurmi virui elokuusta 1942 elokuuhun 1944. Kuva: Patarein vankilamuseo/Eesti Mälu Instituut
Tammikuun 14. päivänä vuonna 1942 pidätti poliisin junapartio Tampereella nuoren miehen. Poliisin epäilyksiä lienee herättänyt matkustajan juopumustila ja se, ettei hän ollut asepuvussa, kuten useimmat suomalaiset nuoret miehet tuohon aikaan olivat.
Pidätetty kertoi nimekseen Aleksi Nurmi, ammatikseen kippari ja olevansa matkalla Varkaudesta Tampereelle. Hänet luovutettiin samana päivänä Valtiollisen poliisin Tampereen osastolle. Kävi ilmi, että kyseessä oli ilman asianmukaista matkustuslupaa maassa oleskeleva Neuvostoliiton kansalainen.
Pidätystä seurasi perusteellinen kuulustelu, josta laadittuun kymmensivuiseen pöytäkirjaan Aleksin siihenastiset elämänvaiheet on huolella kirjattu. Pöytäkirja on tallennettuna Kansallisarkistoon EK-Valpon arkistoon.
Kuulusteluissa kävi ilmi, että Aleksi Nurmi oli syntynyt 15. toukokuuta 1918 Vuokkiniemessä Herman ja Maria Nurmen perheeseen. Äiti oli kuollut vuonna 1932, ja isä oli karkotettu Siperiaan kaksi vuotta myöhemmin. Sisarensa Olgan Aleksi oli viimeksi tavannut vuonna 1934 kotonaan Vuokkiniemessä.
Aleksi oli käynyt kansakoulun ja kaksi vuotta kolhoosimaatalouskoulua. Suomeen hän oli tullut kesällä 1937, asui Varkaudessa ja oli kirjoilla Viipurin Karjalan pakolaisten ortodoksisessa seurakunnassa. Suomalaisesta asepalveluksesta hänet oli ulkomaan kansalaisena vapautettu.
Heti kuulustelun alussa selvitettiin rötökset ja tuomiot, joita pidätyksen aikaan 23-vuotiaan Aleksin kontolle oli ehtinyt kertyä Neuvostoliitossa ja Suomessa. Junapidätyksen aikaan Aleksi oli jälleen syytettynä Varkaudessa, tällä kertaa pahoinpitelystä. Myös Tampereen matkan tarkoitus selvisi kuulusteluissa.
Joulun 1941 tienoilla Aleksi oli ryyppykavereineen tehnyt jo kaksi viinanhankintamatkaa Tampereelle. Ne viinat oli juotu ja ilmeisesti myös myyty, joten samassa tarkoituksessa hän oli jälleen matkalla jäädessään junapartion haaviin.
Valtiollisen poliisin kuulustelija näyttää epäilleen vihollismaan kansalaiseksi osoittautunutta pidätettyä myös vakavammista rikoksista, joiden selvittämiseksi häntä pidettiin poliisin hallussa seuraavat kaksi viikkoa. Kuulustelujen jälkeenkään ei Aleksille koittanut vapaus, vaan hän tuli viettämään lyhyeksi jääneen loppuelämänsä vangittuna ja karkotettuna Suomesta.
Seikkailut Neuvostoliitossa ja Suomessa
Valpon kuulustelussa kertomansa mukaan Aleksi oli tuotu perheen mukana Suomeen ensi kerran jo parivuotiaana vuosien 1920–1921 tienolla. Silloin perhe asui Varkaudessa, jonka lähiseudulla isä-Herman harjoitti kulkukauppaa. Perhe siirtyi takaisin Vuokkiniemeen ”passilla” eli karjalaispakolaisten amnestian perusteella. Vuokkiniemessä perhe sai vanhan talonsa asuttavakseen ja Aleksi saattoi käydä koulua. Tuossa vaiheessa perhe näyttää ottaneen käyttöön vanhan vienalaisnimensä Filipoff.
Päästyään koulusta 16-vuotiaana keväällä 1934 sai Aleksi lähteä etsimään ansiomahdollisuuksia Vienanmeren rannikolle. Kesäkaudeksi löytyikin työtä kalastaja-aluksella. Syksyllä hän sai tiedon isänsä pidätyksestä, jonka syyksi Aleksi arveli isän osallistumisen Karjalan vapaushankkeisiin.
Seuraavan vuoden Aleksi vietti metsä- ja uittotyömailla. Vienan Kemin uittokonttorilla hänelle uskottiin työläisten varustelukaupan hoitajan tehtävä. Siinä toimessa syntyi kaupan kassaan kuitenkin 30 000 ruplan vajaus, ja maan sisäinen passikin hävisi ryyppyreissulla. Kaupanhoitaja joutui kansanoikeuden tuomittavaksi, ja hänet passitettiin kahdeksi vuodeksi työleirille Moskovan kanavalle.
Kanavatöissä Aleksi ei pitkään viihtynyt, vaan onnistui pakenemaan ja passittomuudesta huolimatta matkustamaan Petroskoihin. Siellä hän tapasi äitinsä velipuolen Ivan Zamatajevin. Tältä Aleksi sai vanhan koulutodistuksen henkilöllisyytensä todistamiseksi ja otti käyttöön enonsa sukunimen.
Uudella henkilöllisyydellä varustautunut kulkuri jatkoi matkaa pohjoiseen Knäsön kylään. Sieltä löytyi vanhoja tuttavia, neljä Neuvosto-Karjalan oloihin pettynyttä suomalaismiestä, jotka suunnittelivat loikkausta vanhaan kotimaahan.
Elokuussa 1937 joukko pääsi rajan yli Sallan Vuorikylässä, ilmoittautui Suomen rajavartijoille ja joutui Etsivän keskuspoliisin (vuodesta 1939 alkaen Valtiollinen poliisi, Valpo) kuulusteluihin. Kuulustelun jälkeen maahantulijat vapautettiin ja Aleksi pääsi matkustamaan lapsuuden kotipaikkakunnalle Varkauteen.
Takarivissä keskellä juutalaisvastaisena tunnettu Arno Anthoni (s. 1900) nuorena juristina veljiensä, isänsä ja tämän pojanpojan ympäröimänä. Jatkosodan aikaan Anthoni toimi Valpon päällikkönä ja valmisteli Suomen natsi-Saksalle tekemät ihmisluovutukset. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma
Varkaudessa Aleksi pääsi asumaan enonsa Ville Mikkolan luo. Hänelle löytyi työpaikka Ahlström Oy:n tehdaslaitoksilta lotjamiehenä. Työskentely katkesi kuitenkin heti marraskuussa 1937 Aleksin jouduttua humalassa riitaan toisen lotjamiehen kanssa.
Riita päättyi vastapuolen puukotukseen ja Aleksin vangitsemiseen. Hänet tuomittiin kahdeksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja passitettiin Sukevan vankilaan. Aleksin kuokkiessa suota ja korjatessa heinää Sukevalla myös maailmanpoliittinen tilanne muuttui hänen kannaltaan kohtalokkaalla tavalla. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja käytiin talvisota. Sattumoisin Aleksille koitti vapaus vankilasta juuri samana päivänä, 10. maaliskuuta 1940, kun Suomen valtuuskunta hyväksyi talvisodan päättäneen rauhan ehdot Moskovassa.
Seuraavat kaksi vuotta olivat Aleksille vaikeaa aikaa. Vankilasta hän palasi Varkauteen ja pääsi työhön Ahlströmin höyläämölle ja hinaaja-alukselle. Loppuvuodesta 1940 hän sai enoltaan Ville Mikkolalta 5 000 markan lainan, osti sillä hevosen ja pääsi ajamaan Ahlströmille faneeritukkeja. Hevonen kuitenkin loukkaantui pian ja jouduttiin lopettamaan. Välirauhan kesän 1941 Aleksi toimi lotjan kipparina Varkauden lähivesillä. Vesien jäädyttyä lotja vedettiin talviteloille ja kippari jäi työttömäksi. Välillä Aleksi pääsi halkojen lastaukseen, asui satunnaisten tuttavien luona, mutta ajautui juopottelemaan, tappeluihin ja laittoman viinan myyjäksi.
Vakoilijana karkotettavaksi
Valpon ylietsivän allekirjoittaman pöytäkirjan mukaan kuulustelu oli lopetettu 26. tammikuuta 1942 ja ”kuulusteltava passitettiin maasta karkoitettavaksi määrättynä Hämeen lääninvankilaan, kunnes hänestä toisin määrätään”. Tampereen Valpon kuulustelupöytäkirjan perusteella jää epäselväksi, miksi Aleksi Nurmi oli määrätty maasta karkotettavaksi ja mikä viranomainen oli tällaisen päätöksen tehnyt.
Hieman enemmän selvyyttä löytyy Valpon Kuopion osaston arkistosta. Sinne on tallennettu syyskuulta 1939 Aleksin vankitoverin tekemä ilmianto sekä Aleksin vankilasta vapautuessa laadittu kuulustelupöytäkirja. Valpon saamien tietojen mukaan Aleksi olisi vankilassa lupautunut toimimaan vakoilijana Neuvostoliiton hyväksi.
Aleksi myönsi, että kesällä 1939 häntä oli heinäpellolla lähestynyt poliittinen vanki Helge Laine. Tämä oli ehdottanut Aleksille, että hän ryhtyisi keräämään tietoja karjalaisista, jotka kulkevat vakoilemassa Neuvostoliiton puolella. Palkkiotakin Laine oli luvannut. Aleksi oli kertomansa mukaan ollut myöntyvinään Laineen ehdotukseen ”voidakseen häntä jututtaa ja kertoa tilaisuuden tullen asiat EK:lle”.
Aleksin kertomus ei näytä vakuuttaneen Kuopion Valpon kuulustelijaa, ja hänet määrättiin asettumaan enonsa luo Varkauteen ”kunnes hänestä toisin määrätään”. Myös Tampereen kuulustelijalle Aleksi vakuutti, ettei missään tapauksessa ryhtyisi vakoilijaksi Neuvostoliiton hyväksi, koska ”hän oli sen maan takia saanut kärsiä liian paljon”.
Aleksia vakoilijaksi värvännyt Helge Laine oli Valpon paljastama neuvostovakoilija. Hän oli syntynyt Norjassa, muuttanut sieltä Suomeen, edelleen Kanadaan ja vuonna 1935 Neuvosto-Karjalaan. Siellä Helge ja hänen vaimonsa Helvi värvättiin GPU:n vakoilijoiksi ja lähetettiin Suomeen.
Laineen pariskunnan vakoojaura jäi lyhyeksi, eikä ehtinyt tuottaa mainittavia tuloksia. Vuonna 1937 he jäivät kiinni ja saivat 4–5 vuoden tuomiot. Sitä sovittaessaan Sukevalla Helge tapasi Aleksi Nurmen.
Valpon arkistosta löytyvien vankilaviranomaisten raporttien mukaan Helgen mielenterveys horjui tuossa vaiheessa, ja hänellä oli tapana kerskua vakoojan urallaan. Näin hänen Aleksiin kohdistamaa värväystäkään ei voi pitää kovin vakavasti otettavana. Siitä huolimatta merkintä halukkuudesta vakoilupuuhiin jäi Aleksin rasitteeksi Valpon kirjoihin ja johti aikanaan karkotuspäätökseen.
S/S Hohenhörnin karkotetut
Aleksi Nurmi sai odottaa karkotusta Hämeenlinnan vankilassa elokuuhun 1942 saakka. Aleksin karkotuksen jälkeiset elämänvaiheet käyvät ilmi Elina Sanan kirjoittamasta kirjasta Luovutetut (Siltala 2003).
Valpon päällikkö Arno Anthoni oli huhtikuussa 1942 Saksan turvallisuushallinnon vieraana. Vierailun yhteydessä Saksa ilmoitti olevansa valmis vastaanottamaan ”kaikki sellaiset ulkomaalaiset, jotka Suomi poliittisesti epäilyttävinä, muissakin suhteissa epäluotettavina ja rikollisuuteen taipuvaisina pitää suotavana karkottaa valtakunnastaan”. Muodollinen päätösvalta luovutuksissa oli sisäasianministeri Toivo Horellilla, jolle asian valmisteli virkatyönä Valpon päällikkö Anthoni. Saksan turvallisuushallinnon kanssa tehty sopimus tarjosi Valpolle varsin vaivattoman tavan päästä eroon vakoilijoiksi todetuista tai epäillyistä neuvostokansalaisista ja muista epäilyttävistä ulkomaalaisista.
Aleksi Nurmen ja muiden jatkosodan aikaan Saksaan luovutettujen siviilien kohtalosta päätti kommunisti- ja juutalaisvastaisuudesta tunnettu sisäministeri Toivo Horelli. Kuva: Uolevi Räsänen/SA-kuva
Luovutukset tapahtuivat enimmäkseen Viron kautta ja perustuivat Viron Gestapon päällikön ja Valpon päällikön sopimaan menettelyyn. Luovutuksia tapahtui vuoden 1942 aikana useassa pienessä erässä. Elina Sanan tutkimuksien mukaan Valpo luovutti Gestapolle yhteensä 129 henkilöä, joista Neuvostoliiton, Viron ja Latvian kansalaisia oli noin 100 henkeä. Juutalaisiksi tunnistettuja oli 10 henkeä.
Lokakuussa 1942 käytiin Suomessa kiivasta keskustelua siitä, tulisiko Suomen suostua maahan tulleiden juutalaispakolaisten luovuttamiseen Saksaan. Saksan vaatimuksia vauhdittamassa kävi Suomessa jopa SS-joukkojen ja Gestapon ylipäällikkö Heinrich Himmler.
Luovutusvaatimukset tulivat Suomen juutalaisyhteisön tietoon. Se järjesti kampanjan luovutusten estämiseksi ja sai puolelleen muutamia valtioneuvoston jäseniä, mutta lopulta valtioneuvosto taipui pienen juutalaisryhmän luovutukseen. Heitä valikoitui marraskuun 1942 alussa Viroon karkotettavaksi kahdeksan henkeä, joukossa kaksi lasta.
He päätyivät Auschwitzin keskitysleirille, jossa he yhtä henkilöä lukuun ottamatta menehtyivät. Heidän kohtalostaan Elina Sana (tuolloin Suominen) on kertonut kirjassa Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn (WSOY 1979). Luovutuksia koskeva poliittinen väittely keskittyi kokonaan juutalaisiin. Vaille julkista huomiota jäivät luovutettaviksi määrätyt muut kansallisuudet.
Elokuun lopulla 1942 Valpo sopi 26 venäläisen ja virolaisen henkilön lähettämisestä Tallinnaan. Heidän joukkoonsa sijoitettiin ainoana karjalaisena Aleksi Nurmi. Myös nämä karkotetut kuljetettiin Tallinnaan saksalaisella S/S Hohenhörn -laivalla.
Aleksin kanssa samassa erässä luovutetut viruivat kaksi vuotta Patarein vankilassa Tallinnassa. Patarei oli rakennettu merilinnakkeeksi tsaarin-Venäjän aikaan, ja sittemmin se toimi vankilana vuodesta 1920 vuoteen 2002 saakka.
Karkotuksesta, vankilasta ja keskitysleiriltä hengissä säilynyt Norma Laivo kertoi Elina Sanalle karkotettujen kovasta elämästä Patareissa. Vankeja oli sullottu selleihin kaksi kertaa enemmän kuin paikkoja olisi ollut. Vangit näkivät nälkää ja kärsivät kylmää. Kuria pidettiin muun muassa viikoittaisilla hirttonäytöksillä.
Norma Laivon mukaan Aleksi Nurmi oli elossa vielä elokuussa 1944, kun vangit siirrettiin laivoilla Tallinnasta Puolaan. Siellä heidät sijoitettiin Danzigin eteläpuolella sijainneeseen Stutthofin keskitysleiriin.
Aleksi Nurmen henkilökortti Stutthofin keskitysleiristä Puolasta. Aleksin syntymäpaikka Vuokkiniemi on vankilan kirjurin käsissä saanut muodon Vnokinien. Kuva: Stutthofin keskitysleirin verkkoarkisto, Stutthof Museum, Sztutowo
Leirimuseon arkistosta Elina Sana löysi kuuden Hohenhörn-laivalla Tallinnaan ja edelleen Stutthofiin lähetetyn vangin henkilökortit. Niiden joukossa on Aleksi Nurmen kortti. Norma Laivon muistelusten mukaan miehiä lähetettiin etulinjoille rakentamaan varustuksia venäläisiä vastaan tai Saksaan rikkikaivoksille. Sen jälkeen hänellä ei ole Aleksi Nurmesta tai muista karkotettujen joukkoon kuuluneista miehistä havaintoa.
Pekka Honkosen tutkimusten mukaan puna-armeijan edetessä syksyllä 1944 Puolaan siirrettiin Stutthofin vangit Natzweilerin keskitysleiriin Elsassissa koillisessa Ranskassa. Aleksi vietiin Bisingenin sivuleiriin Baden-Wűrttenbergiin eteläisessä Saksassa. Leirin arkistot on pääosin tuhottu, mutta Bisingenin leirimuseon tietokannasta löytyy merkintä Aleksista vielä lokakuun alusta 1944. Siihen merkintään päättyvät jäljet Aleksi Nurmesta.
___________________________________________________________
Aleksin perhetausta
Aleksi Nurmen isä German (Herman) Fedorov Filippov oli syntynyt vuonna 1889 Mölkön kylässä Vuokkiniemen kunnassa. Hänen vaimonsa Maria Ivanova Zamatajeva oli syntynyt 1890 Kenttijärvellä. Germanilla oli kaksi sisarta Anni ja Darja. Anni avioitui Poavila Lesosen kanssa ja muutti vuonna 1922 Suomeen Merijärvelle ja sieltä Oulaisiin. Toinen sisar Darja (Tuarie) palasi Karjalaan ja sai lapsen Olgan, joka oli myöhemmin sukunimeltään Polina. German perheineen ja Darja-sisar palasivat Karjalaan joulukuussa 1923 ja asettuivat asumaan Mölkköön ja Ponkalahteen.
Ponkalahden kolhosnikkoja, keskellä Aleksi Nurmen isän sisko Darja Filipova. Kuva: KSS/Sampo-tietokanta
Kuulustelupöytäkirjassa mainittu, Aleksia Suomessa elämisen alkuun auttanut Ville Mikkola oli Aleksin äidin veli, alkuperäiseltä nimeltään Wasili Zamatajev, syntynyt 1896 Kenttijärvellä. Hän oli tullut yhdeksänvuotiaana isänsä mukana Suomeen laukunkantajaksi. Ville perusti vuonna 1927 oman kauppaliikkeen Varkauteen.
Aleksi Nurmi ei liene tavannut Karjalaan jääneitä sukulaisiaan vuoden 1934 jälkeen. Tieto hänen kohtalostaan ei tavoittanut sukulaisia Suomessa eikä Karjalassa. Vielä 1990-luvun alussa, kun rajat avautuivat ja sukuyhteyksiä jälleen voitiin solmia, kyseli Olga Polina Karjalan Heimo -lehdessä (KH 3–4/1991) tietoja äitinsä sisaresta Annista ja äitinsä veljen pojasta Olekseista. Tieto Aleksin kohtalosta ei liene silloinkaan tavoittanut jäljellä olleita sukulaisia.
Teksti: Pekka Vaara
Kiitokset historian harrastaja Pekka Honkoselle lähdetiedoista, joihin tämä kirjoitus pääosin perustuu. Sukututkija Sari Karjalaiselle kiitokset Aleksin vuokkiniemeläisen perhetaustan selvittämisestä. Lisätietoa olen saanut EK-Valpon arkistosta, Elina Sanan teoksista sekä Oula Silvennoisen väitöskirjasta Salaiset aseveljet (Otava 2008).
___________________________________________________________
Lähetä palautteesi tästä jutusta: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 1–2/2025.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/liity-jaseneksi/
