Artikkelit

Kaksi naista, vanhempi ja nuorempi, istuu aurinkoisella pihamaalla suuren puuren alla, talon nurkka häämöttää lähistöllä. Kuva on vanha mustavalkoinen valokuva.

Puapon rooli vienalaisien elämäššä

Kirjoittanut: Toimitus
Julkaistu: 25.9.2024

Piäkuva: Ul’l’ana-puapon luona kostissa Tollonjoven Hukkalantermällä, 1976 vuosi. Kuva: Raisa Remšujevan kuva-arhiiva.

Pimien ammusista aijoista lapšie šuahešša šuajan viereššä on ollun auttaja. Moničči šitä valittih huolellisešti, kačottih, jotta ois hyväšiivoni ta puhašmielini ristikanša.

Višših ihmiset ušottih vielä, jotta še vaikutti lapšen luontoh ta turvasi hyvän ošan. Jäleštiki puapo vanhempien rinnalla šuatto juohattua ta opaštua valkeijen ilmojen piällä autettujah. Tämän tärkien toimen mukah oli puapon arvošša pitämini. Konša šairaloja alko ilmeštyö, koko puapo-instituutti tarpehettomana šiirty šyrjäh.

Näistä aseista kirjuttelin muistih monie vuosie takaperin. Vuokkiniemen ta Tollonjoven puolelta kertojana oli miun muamo Santra Remšujeva. Maikki Mäkelä toisti, jotta Šompajärvelläki oltih käytöššä šamat tavat.

Puapo oli arvošša

– Puapo on niin kallis ta arvošša piettävä, jotta puapo kun tulou pirttih, ni multimukšet liikutah. Ka arvele šie, ihmisen eloh ottaja! Tietyšti häntä piti arvošša pityä. Elä heitä mistäkänä tiihušta. Kun mi šiula tullou pruasniekanpito, ka olkah puapo enšimmäini stolan kokašša.

Niin še meiläki, kun oli yksi puapo miän pereheššä Tollonjovella, še Kuikkasen Ul’l’ana, ka onnakko oli enšimmäini vieraš tai pitimä arvošša.

Tai puapo pitäy šiitä lapšet niin, jotta puapon pitäy juohattua yhellä keinoin, niin kun muamo, joka paikašta juohattua, kun on kerran šiinä yksillä pihoilla.

Eči puapo hyväkši ošakši

– Puapokši otettih ketä oli šiinä lähimmäisie heimolaisie. Tiätinkä šai olla, täti šai olla ta ken hyväh. Muamakkua ei otettu. Še oli jo hyvin hätätapahuš, kun ei liene ollun ketänä šuatavana.

A kun ois ollun niin kun natoja läššä šiinä, niitä otettih puapokši. Vaikka tyttöjäki.

Ka miän mamma oli ollun omalla šeukulla, Kirilän akalla, šillä Il’l’an Katilla puapona, jotta keriččimie vain kiäššä piti. Tottaše ei ollun vanhempua ketä šemmoista, ken ois ollun paššali. Ni keriččemen ponešša piettih mamman käsijä. Katti iče šano täššä kuolentah iellä, jotta mammašhan miula oli puapo.

Ta olihan ne šiitä erähät puapot šemmoset, jotta ne puolella kylyä puapuitih, kun šuatih še hyvä nimi piälläh.

– Meilä täti oli, tai koko kylällä še oli Šompajärveššä.

– Ennein kun oli tuo Ossipan Iivanan naini, Jähörän Juakon naini hiän oli šiitä viimekši, ni šehän käveli tiälä kyläššäki, hyvin monella oli puapona. Liušun Iivanan naisella oli puapoloina. Ta missä oli niitä vain pohatampie, ni nehän šiitä kuulusie puapoja, jotta ken še hyvä on ta hyvyä ošua antau. Še käveli hyvin äijän.

Puapon pitäy šen verran tietyä, jotta šuattau kunnollah panna n’avanpiä. Ne kun jälelliset šiitä lähtöy, ne hauvattih karšinah, kaivettih hauta. Ta mitä lienöy vielä šielä luvettu, tottaše lukie piti. Ta kun monen päivän piäštä piäsi n’avanpiä, ni še šiitä piti panna šeinänrakoh, jotta še oli liikkumattomalla tilalla, vet šiämeštä päin ennein paperija ei ollun. Šiitä otettih muamon tukkie ta liinua. Tukkua ta liinua punottih ta šillä n’apanuorani šivottih.

Rošenččua kylyššä käytettih

– Šiitä puapo kylyh käytti, netälin ainaki ta vieläi kakši. Hiän kylvetti lašta tai rošenččua, ken ei iče liene voinun kylpie. Lašta kylvettyässä hiän šano:

Kylyn löyly kylvettämäh,
vaššan löyly vaivuttamah.

Ta šiitä kun valo lapšen, ni šano:

Lapši ylähäkši, vesi alahakši,
Pyhä Pohročča piän piällä.

Ka ennein kylyššä piettihki rošenččua. Miun aikana še enämpi ei pietty. Mammua miun vielä piettih kylyššä. Netälin oli kylyššä. Vaikka oli šemmoni vilu aika, oraškuušša šai Huotin, ni kylyššä oli netälin. Ta ennein piettih ni rošenččua arvošša.

Tuatto meilä oli äkäni. Liäväššä muamo šai Huotin tuon, lammaškaršinašša, ni kun tuli šieltä, šanou pojilla, jotta:

“Ottuathan pojat viltti, pankua muamona viltillä ta kantakkua kylyh.”

Eipähän lähten šulhani iče, kun pojat toimitti.

Aikamieštä oli kolme poikua jo, ni pojat kannettih muamoh kylyh šiltä rošenčan šijalta. Liäväštä šuorah kylyh vietih.

“Muamona kannattau, šanou, – šen, jotta työ šuatta kantua kylyh, kantamalla viijä.”

Ta šielä še oli šiitä netälin. A mitäše kun oli viijennelläkymmenellä, kun Huotie šai ta kymmeneš oli jo šuatava. Niin še tuatto arvuo anto, jotta on šiula i kylyh kantajua, ei tarviče aštuo iččeš.

Kylyššä toko puapo oli toisena. Šinne šiitä ruokua vietih. Ta šinnehän kannettih jo hammašta! Šitähän hampahan kantajua oli, jotta hoš kuin äijä. Kakkarua ta mitä ken parašta sriäpnyä hampahakši vietih. Ta vietih vuatetta ta käsipaikkua.

– No meilä Šompajärvellä, mie muissan, mamma niise oli kylyššä. Miun kun oli šuanun, ni heini-aika kun tuli, ta kylyššä jo kerkisi käyvä. A šiitä kun šai miun, ni šiitä vielä uuvveštah puapo vei kylyh. Ta netälin oli ollun šielä kylyššä.

– Našto-čikko šano, jotta miun oli pirtissä mamma šuanun. Ka tottaše šiitä kylyh mäni. Šilloin hiän kun oli vielä nuorempi, konša miun šai, oliko hiän kolmenkymmenen vanha, ni hiän vielä iče kulki.

Meijän mammalla puapona oli ollun Levienlahen Vasselein naini, Simon Muarie. Še kun šokeni, ni šiitä ämmön čikko, Röpän akka, oli puapona meilä nuoremmilla kaikilla, vieläi Huotillaki.

Puapo koissa autto

– Šiitä alku-aikana puapo koissaki autto. Tai kenpä še meilä ruato ne muutki työt, kun ei puapo ois ruatan. Ei šuinki teistä ollun vielä kunkana aikusien ruataja, puapon še piti ruatua. Ka mie kyllä en monta päivyä muannun šitä rošenčan krovattie, kun kolmantena piänä jo nousin tai ruavoin iče joka paikan. Šekä lypšin lehmäni, jotta hoijin karjani, jotta kaikki.

Lapšet käytih puapon luo ativoih

– Puapošša kävimä. Mie ainai niise olin pikkaraisešta šuaten, kun en voinun vieläi aštuo, ni puapo šeläššäh kanto ta vei kotihis. Vei kotihis ta piti ihan öitä šielä, ta šiitä tuaš kanto jälelläh.

Pikkulapsi seisoo reikäjakkaran tukemana. Vanha mustavalkoinen valokuva.
Poika reikästuulašša. Puudožin piirin Kuganavolok-kylä, 1930-luku. Kuva: Kiži-Musejon VK-šivu

Šiitä kun aloin piäššä juokšomah, ni šiitähän mie šinne iče mänin. Šillä miun puapolla oli monešša talošša niitä puapo-tyttärie. Nuo Lukan tytöt niise oli hänen puapo-tyttärie, ni meitä šielä puapošša oli toko kakši ta kolme. Pikkaraini šiinä oli še pirtti-raiska, vain stolan kun šiirtimä keškilattiella, pikkaraini oli stolaki, ni šiitä stolašta ympäri tippisilläh juoksima šielä puapošša aina.

Rošenčča anto puapolla lahjat

– Puapo lahjottih hyväsisti. Kun oli ken pohatampi, ka še piti olla puapon košto. Še koštovuate ois pitän olla kaikičči puapolla mistä antua. Vieläi annettih toko košto ta räččinä ta peretnikkä. Šiitä kun šeuruavan šait, ka tuaš šamat lahjat varušša. Kymmenieki kun erähät yhellä naisella puapuičči, ka monta koštuo šiinä tuli. Enšin šen rošenčan piti puapon kiät peššä. Kiät peššä ta šiitä lahjat antua.

Toven puapolla lahjojen kera vielä kintahat annettih. Kintahat ta muila. Ne kintahat piti olla, jotta Tuonelan jovešta kun puapon pitäy männä, ni kun on šielä šiitä mitä ollou čiilahaista, ni hänellä pitäy olla kintahat kiäššä.

– A Šompajärveššä myö kun mänimä järvie kylpömäh kevyällä, ni puapo karju, jotta mänisimä pois.

– Puapohan opašti, muamon rinnalla ihan. Puapo tai ristimuamo. No teilä niise kun puapon tytär Iro oli ristimuamo, ka šamalla keinoin še šenki piti opaštua. Tai šiitä kun ei meilä yhteh aikah ollun kylyö, ni šielähän myö kävimä valmehešša kylyššä puapon luona vuuvvenko lienemmä, kuni šaima oman kylynä. Ta kun oli pahat ajat ne, ta ei ollun hyvin häntä millä lahjuokana, ni konša lienöy ollun vuatetta, jotta kolme-nellä metrie annoit, eli min.

Šiitähän šiun Pekka-tuattoš kun oli šuutari, ni heilä kaikki korjai kenkät tai luati kenkie pitän aikua, jotta ei niistä tullun makšun otantua. Ta ne oli niin kun omat, jotta ei niistä kaikista čotaitu šitä, jotta kumpani še on velašša, kumpani ei. Kun myö auttoma, millä voima, a hyö šiitä kačottih ta oltih še paha aika apuna.

Puapon häissä piti olla

– Puapo häissä oli saviessan korvašša. Ne valkiet rahat piti puapon tienata. Ei šitä i moršienta annettu, kuni puapo ei šuanun valkeita rahoja. Ei piäštän šitä moršienta. Ta juohattua piti puapon vieläi häissä ta antua oppie šillä puapo-tyttärellä, kun miehellä mäni. Elikkä kun lienöy poika ollun, ni šamoin ni pojalla, puapo-pojalla.

Šulhasenki puapo, kun lienöy läššä ollun, ni häissä oli. A še jotta tyttäristä piti valkiet rahat šuaha. Pojan puapolla ei ollun niitä valkeijen rahojen as’s’ua.

Tai kun jo miehellä mäni, ni puapuo kuitenki piti kunnivošša. No, mintähšei! Puapo oli ilmasen ikäh. Tai šanottih ennein, jotta ois pitän olla naisella kolme puapo-lašta hoti. Ta jotta Tuonelan jovešta poikki puapolapšien pitäy še puapo kantua.
Niin šanottih.

”Puapo on niin kallis ta arvošša piettävä, jotta puapo kun tulou pirttih, ni multimukšet liikutah. Ka arvele šie, ihmisen eloh ottaja!”
– Santra Remšujeva –

Teksti: Raisa Remšujeva, Oma Mua 25.9.2024

 

Lue nämäkin:

Ivo, Mečän Kuningaš da jänikset – šuarna tverinkarielakši

Ivo, Mečän Kuningaš da jänikset – šuarna tverinkarielakši

Piäkuva: Ivo kizuau kartih Mečän Kuningahanke. Kuva: Anatolii Fedotočkin (Kegri) Tämä oli ennen eliässeh. Tihieššä korvešša, kušša šammal kabaloičči jogohizen puun da kašše nouzi tyvilöin välissä, eli Mečän Kuningaš. Hiän oli kaikkien zvierin herrana, da hänen šana...

Mikä on Uutisčuppu?

Uutisčuppu – Uudisčuppu on Karjalan Sivistysseuran uusi ajankohtaiskanava. Julkaisemme tällä sivustolla kiinnostavia uutisia ja tietoa tulevista tapahtumista.

Tilaa uutisviesti

Tilaa sähköpostiisi ilmoitukset uusista artikkeleista.