Anna Laakkonen toteaa väitöstutkimuksessaan, että nyky-Venäjä käyttää propagandassaan samoja keinoja kuin sata vuotta sitten. Kuva: Studio Eveliisa
Anna Laakkonen: Punainen Karjala ja suomalaisen neuvostoihmisen synty. Suomalaiset osana Moskovan propagandakoneistoa 1920–1937. Akateeminen väitöskirja. Itä-Suomen yliopisto, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta, Historian ja maantieteiden laitos, Suomen historia. Julkaisija: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2025, 374 sivua.
Anna Laakkosen ansiokas väitöskirja osoittaa, miten Neuvosto-Karjalan suomenkieliset sanomalehdet Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala oppivat ja opettivat lukijoitaankin puhumaan bolsevikkia 1920- ja 1930-luvuilla.
Lokakuussa 1920 painettiin petroskoilaisessa kirjapainossa innostuneen mielialan vallitessa Neuvosto-Karjalan suomenkielisen sanomalehden ensimmäinen numero. Lehden toimittajat olivat Suomen sisällissodan jälkeen Pietariin ja edelleen Petroskoihin kulkeutuneita punasuomalaisia. Lehden nimeksi annettiin Karjalan Kommuuni saman vuoden kesäkuussa perustetun Karjalan Työkansan Kommuunin mukaan. Kun Karjala sai autonomisen neuvostotasavallan aseman vuonna 1923, muuttui sanomalehden nimi Punaiseksi Karjalaksi.
Kovin toisenlainen mieliala vallitsi painotalossa joulukuussa 1937, kun ilmestyi lehden viimeinen numero. Silloin suurin osa lehden suomalaisista toimittajista oli porvarillisina nationalisteina ja kansanvihollisina vangittu, tuomittu ja teloitettu. Punasuomalaisten kausi Karjalan autonomisen neuvostotasavallan puolueen ja hallinnon johtajina oli päättynyt jo syksyllä 1935.
Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala ovat historiantutkija Anna Laakkosen väitöskirjan tutkimuskohde ja pääasiallinen lähdeaineisto. Laakkosen tulkinnan mukaan lehdet eivät olleet suomalaisia vaan ”suomenkielisiä neuvostolehtiä”. Niiden tehtävänä oli kasvattaa Karjalaan asettuneista punasuomalaisista kunnon neuvostoihmisiä. Laakkonen kuvaa, miten lehdet julistivat neuvostototuutta ja miten niitä lukeneet suomalaiset oppivat vuosien mittaan ”puhumaan bolsevikkia”.
Lehdistöstä propagandavälineeksi
Anna Laakkonen jakaa punasuomalaisten historian kolmeen jaksoon: Suomalaisen neuvostohistorian synty 1920–1927, Kohti suomalaista stalinismia 1928–1932 sekä Kun kontrolli ulottuu kieleen 1933–1937.
Vuosina 1920–1927 elettiin koko neuvostomaassa kansallisuuspolitiikan suhteellisen vapaassa ilmapiirissä, eikä neuvostolehdistö ollut täysin keskusjohdon kontrollissa. Karjalan suomenkielisissä lehdissä keskeiset teemat olivat Suomen sisällissodasta tehdyt tulkinnat sekä suomalaisten rooli Neuvosto-Karjalan synnyssä ja sen puolustamisessa. Lehdissä rakennettiin tarinaa, jossa punasuomalaisten taistelu valkoisia suomalaisia vastaan jatkui karjalaisten ja venäläisten bolsevikkien rinnalla.
Vuonna 1928 päätettiin Neuvostoliitossa siirtyä viisivuotissuunnitelmien ohjaamaan suunnitelmatalouteen. Stalinin yksinvalta vahvistui, ja se tarkoitti oppositiovoimien kukistamista ja kulakeiksi nimettyjen talonpoikien vainoamista. Karjalan punasuomalaiset johtajat joutuivat toteuttamaan ylhäältä annettua politiikkaa. Propagandassa korostettiin ”fasistisesta” Suomesta neuvostovaltioon kohdistunutta sodan uhkaa ja painotettiin varustautumisen tärkeyttä.
Vuodesta 1933 vuoteen 1937 Karjalassa rakennettiin aikaisemmin sallitun kansallisen politiikan tilalle uutta venäläisyyteen nojaavaa neuvostoidentiteettiä. Elettiin kiristyneen stalinistisen kontrollin ja vähemmistökansojen tuhoutumisen aikaa, jonka uhreiksi joutuivat Karjalan suomalaiset johtajat.
Punasuomalaisten asema Neuvosto-Karjalan rakentajina oli historiallisesti erikoinen. Uuden neuvostotasavallan johtoon nostettiin Moskovan päätöksillä pakolaisina maahan tulleet kielitaidottomat suomalaiset, jotka olivat paikallisille bolsevikeille täysin tuntemattomia. Suomalaisten osuus Karjalan väestöstä ei koskaan noussut yli yhden prosentin, eivätkä he koskaan onnistuneet saamaan paikallisen väestön aitoa luottamusta. Paikallinen väestö koki heidät ulkopuolisiksi tunkeilijoiksi, jotka haalivat etuoikeuksia ja parempia asemia omilleen.
Kolmen kerroksen karjalaisia
Karjalan Kommuuni ja Punainen Karjala olivat ennen muuta punasuomalaisten lehtiä, vaikka niiden lukijoiksi tavoiteltiin myös suomea ymmärtäneitä karjalaisia. Työkansan kommuunin perustamisen yhteydessä oli suomen kieli määrätty uuden autonomisen neuvostotasavallan viralliseksi kieleksi venäjän ohella. Karjalaisilla ei ollut yhteistä kirjakieltä, eikä sitä kommuunin perustamisvaiheessa ryhdytty kehittämään.
Punasuomalaisilla oli kiire saada taivuteltua karjalaiset puolelleen, kun Suur-Suomesta haaveilleet suomalaisaktivistit olivat levittäneet neuvostovastaista propagandaa erityisesti Vienan karjalaisten keskuuteen jo vuosien ajan. Bolsevikit tarvitsivat suomenkielistä vastapropagandaa. Sen tuottajiksi sopivat suomalaiset pakolaiset, joiden joukosta löytyi monia ammattilaisia lehteä toimittamaan. Perustetun sanomalehden tehtävä oli levittää bolsevistista ideologiaa karjalaisten ja suomalaisten keskuuteen neuvostovallan epävakaalla raja-alueella.
Vienan Karjalassa talvella 1921–1922 neuvostovaltaa vastaan noussut kapinaliike oli Punaisen Karjalan suomalaisille toimittajille ongelma. Toimittajien suhtautuminen karjalaisiin oli ristiriitainen, koska osa karjalaisista oli mennyt valkosuomalaisten puolelle, mutta heidät haluttiin kuitenkin nähdä punasuomalaisille läheisenä heimokansana.
Anna Laakkosen mukaan Karjalan Kommuunin toimittajat ratkaisivat tilanteen katsomalla asiaa luokkanäkökohdista ja jaottelemalla karjalaiset kolmeen eri ryhmään. Ensinnäkin he olivat lähes suomalaisten vertaisia kulttuuriperinnön vaalijoita, jotka rakensivat sosialismia yhdessä suomalaisten kanssa. Toisekseen heidät kuvattiin kehittymättömiksi luonnonlapsiksi, joiden sivistäminen ja poliittinen valistaminen oli punasuomalaisten tehtävä. Kolmanneksi erotettiin vielä ryhmä karjalaisia, jotka olivat ryhtyneet yhteistyöhön valkosuomalaisten kanssa. Heidät luokiteltiin Neuvosto-Karjalan vihollisiksi.
Sanomalehtien saattamisessa karjalaisten luettavaksi oli myös monenmoisia käytännön ongelmia. Lehtien jakelu takkusi suomalaisiin vastentahtoisesti suhtautuneiden postivirkailijoiden ja onnettomien tieyhteyksien vuoksi. Saattoi olla, että lehtiä ei saatu joihinkin kyliin viikkokausiin. Lukutaidottomuus oli varsin yleistä karjalaisten keskuudessa. Karjalan Kommuuni kannustikin lukijoitaan: ”Lukekaa heille, elleivät he itse osaa”.
Vanhat keinot käytössä jälleen
Anna Laakkonen nostaa tutkimuksen loppupäätelmissä esiin, että nyky-Venäjä käyttää propagandassaan samoja keinoja kuin sata vuotta sitten. Se kytkee uusia valheellisia väitteitä osaksi vanhaa kertomusta historiasta. Näin aikaisemmin oikeaksi todistetun tiedon alkuperä hämärtyy ja aiheuttaa hämmennystä. Sandarmohin uhrien vääristely on irvokas näyte Venäjän harjoittamasta historiallisen tiedon väärentämisestä. Esimerkiksi sopii myös Venäjän sotahistoriallisen seuran vuonna 2024 julkaisema teos Musta kirja. Ruotsalaisen ja suomalaisen russofobian lyhyt historia. Se vihjaa, että Suomen ”fasistinen” valtiojohto on elvyttämässä unelmaa Suur-Suomesta – tällä kertaa Nato-joukkojen tukemana.
Väitöskirjat ovat monesti puuduttavaa luettavaa tavalliselle lukijalle, kun tutkijat kirjoittavat niitä kaltaisilleen lukijoille. Näin ei ole Anna Laakkosen teoksen kohdalla. Kertomus punasuomalaisista ja heidän toimittamistaan lehdistä etenee pääosin sujuvasti, ja sitä on elävöitetty runsain lainauksin. Kirjan lopussa on keskeisten suomalaisten lyhyet elämäkerrat. Väitöstilaisuudessa Anna kertoi suunnittelevansa toista teosta näiden toimittajien elämäntarinoista. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan.
Karjalan kommuunin ja Punaisen Karjalan vuosikerrat löytyvät lähes täydellisinä Karjalan Sivistysseuran kirjastosta. Miten ne ovat seuran haltuun päätyneet, ei ole tiedossa. Suomalaiset miehittäjät kokosivat jatkosodan aikana Petroskoissa systemaattisesti suomenkielisiä painotuotteita sotasaaliina Suomeen vietäväksi. Rauhansopimuksen mukaan aineisto oli palautettava, mutta yhtä ja toista jäi sopiviin paikkoihin kätkettynä Suomeen. Ehkäpä yksi piilopaikka löytyi KSS:n kirjastosta.
Pekka Vaara
_____________________________________
Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimossa 9–10/2025.
Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.
Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.
Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/liity-jaseneksi/
Lähetä palautteesi tästä artikkelista: paatoimittaja@karjalanheimo.fi
