Piäkuva: Hmel’ovka-kylä. Paikalliset äšen ei hokšata, jotta heijän kantatuatot oltih karjalaiset. Kuva: Aleksei Blandov
Vielä šata vuotta takaperin karjalaiset oltih oikein šuuri rahvaš. Hyö elettih avaralla mualla: Vienanmeren rannoista peräpohjosešša Tverin alovehen šuvipuoleh.
Ka viime vuosišualla eryähät karjalaiset ryhmät unohettih omua kieltä ta venäläissyttih. Näin tapahtu Keški-Venäjälläki. Esimerkiksi, istorijah jäi 6000 karjalaista, kumpaset elettih Novgorodin alovehella Valdain kaupunkin ympärillä, Piiteristä Moskovah matan puolivälissä.
Karjalaiset šiirryttih šillä mualla Ruočin rajan takuata 1600-luvulla ta eleyvyttih 55 kyläh. Enšin hyö ei unohettu omua šynnynmuata ta toivottih myöštyö šinne. Moniehat äšen peitočči ajeltih Ruoččih ta tuotih myötäväkši Venäjällä kiellettyö tuppakie. Hyö käytih ulkomualla kešäsin ta talvisin, heposilla ta venehillä. Še elinkeino oli ylen varattava, ka äijyä tulokkahampi.
Vähitellen karjalaiset venäläissyttih
Voit olla, jo XIX vuosišualla monet karjalaiset Valdain ympärillä oltih kakšikieliset. Heijän kylät šijotuttih šuurien teijen lähellä venäläisien kylien kešen.
Karjalaiset käytih venäjän kirikkölöissä ta kouluissa. Monet ajeltih Piiterih ruatamah ta kyllä ruvettih pakajamah enemmän venäjäkši ta unohtamah karjalan kieltä.
XIX vuosišuan kešellä kirjutettih, jotta Navolok-kylän ympärillä kaikki eläjät oltih karjalaiset. Vierahien kera hyö hyvin paistih venäjäkši, ka lisättih pakinah monta omua karjalaista šanua. Vielä vanhukšet muissettih aikua, konša paikalliset ei tiijetty yhtänä venäjän šanua.
Vuotena 1910 ilmotettih, jotta šuurella tiellä šijoutujašša Ivantejevo-kyläššä pakinakieli oli venäjä. Vain ikäihmiset puhtahašti paistih karjalakši. Nuoret čuipotettih šitä, piettih venäjän kieltä parempana.
Stepanida F’odorovna Leontjeva šynty vuotena 1919. Pienenä hiän pakasi karjalakši akkojen kera. Kuva: Aleksei Blandov
Vuotena 1928 šyntynyt olija Aleksandr Timofejevič Andrejev šaneli miula:
– Meijän muamo maltto karjalan kieltä, ka ei paissun. Kun akka, Maša-buabo Pr’alkina tuli kostih ta rupesi pakajamah karjalakši, muamo kuunteli häntä, ka vaštasi venäjäkši, eikä paissun karjalakši.
Tietomiehet tiijettih Valdain karjalaisista aivoin. Valdailla oli käyty tunnetut lingvistit: Juho Kujola, Paul Ariste, Paula Palmeos, Aleksandra Punžina.
Aleksandra Vasiljevna kävi Valdain karjalaisien luona vuosina 1983 ta 1990 ta löysi šieltä vain kolme viimeistä karjalaista ämmyö.
Mie rikeneh käyn Valdailla 2010 vuuvvešta alkuan. Toičči mie kuulin, jotta etähisissä kylissä vielä eläy karjalaisie. Mie löysin eryähie niistä, ka pahakši mielekši niistä kenkänä ei paissun eikä malttan karjalakši. Nyt mie voin šanuo, jotta valdainkarjalaisien murreh on täyšin kuollun.
Karjalaiset ei hävitty jälettömäšti
No karjalaiset ei hävitty niiltä mailta jälettömäšti. Monet paikalliset eläjät ei konšana kuultu karjalaista pakinua, ka tiijetäh ta käytetäh muutomie karjalan kieleštä lahinoituja šanoja: horma (vienan karjalakši horšma tahi ankervo), lodma (lotmanneh), karzina (karšina), šalakuha (šalakka), kut’ka (kuutti) ta toisie. Esimerkiksi, kut’kakši šanotah pikkaraista venehtä, kumpani on hakattu šuurešta huaparunkošta. Nykyaikana niitä voipi nähä Valdaika-joven rantoja myöten.
Huaparunkošta hakattuo venehtä kučutah kut’kakši. Kuva: Aleksei Blandov
Monissä kylissä mie kuulin niise karjalaisie paikannimijä (Humalapusta, Hukkahavda, Pit’käšel’ga, Keškilugi, Mudaručča, Šavigora, Madalamba) šekä lisänimijä ta šukunimijä – Lindin, Bukkin, Koivikov.
Moniehat vanhukšet, kenen kera mie pakasin, muissetah karjalaista juhlua – Kegrin päivyä.
Vuotena 1928 šyntynyt olija Anastasija F’odorovna Širokova kerto miula:
– Akulina-buabo aina pölätteli meitä Kegrillä. Vot kun tuli meilä hurštiloih kiäriytynyönä, ta vielä otti samovuaratruvan: “Oi, Kegri tuli, Kegri, Kegri!” A mie smietin, mipä on Kegri, onko še kontie tahi ken? A buabo tuli ta pölätteli meitä: “Kesräsitkö šie tänäpiänä? No näytähän, mitä šie olet kesrännyn? Näytähän värttinäš! Mimmoni oli kesryš šiula?” Mie näytin, mitä mie olen kesrännyn kuošalilla – myö pelvašta kesräsimä. A hiän šano: “Vot anna miula, mie otan šiulta kesryš” – še merkičči, jotta hiän kiitteli milma. Šemmoni huvittava oli Akulina, hyvä akka.
Kerrotah, jotta vielä tuanoin muutomissa perehissä paissettih karjalaisie sriäpnie: skančoja, hernehkukkoja ta sul’činie. Mukava, jotta eryähissä kylissä sul’činie voitih šyyvvä joka päivä, a toisissa – vain Äijänäpiänä.
Ket ollah karjalaiset?
Mie šain käyvä melkein jokahisešša entiseššä karjalaisešša kyläššä Valdailla ta tutkin, jotta monet nykyset kyläeläjät jo ei arvattu, jotta heijän kantatuatot oltih karjalaiset. Moniehat kuultih karjalaisista, ka ei tiijetä ket hyö ollah.
Paikalliset ihmiset ajatellah, jotta Karjala on haukuntanimi eikä rahvahan nimi.
– Ket ollah karjalaiset myö emmä tiijä, šaneli Dobivalovo-kylän eläjä.
– Tavallisešti šanottih: “Läkkä Korelah!” A tosini šemmoista rahvašta ei ole. Miun mieleštäni še on vain paikka, kummaista kučuttih Korelakši.
Mukava kuin ruttoh karjalaiset oli jiäty unholah. Vaihtu vain kakši tahi kolme šukupolvie. Ei tahtois uškuo, jotta toisissa paikoissa kieli kuolou šamalla keinoin.
Aleksei Blandov, Oma Mua 5.3.2025
