Kuolemanrituaalit Vienan Karjalassa: Näin ikiaikaiset riitit heräsivät henkiin

Pääkuva: Soutumatka kalmosaareen. Kuva: Jonna Rantala

Tämä artikkeli perustuu maisterintutkielmaani, jonka Karjalan Sivistysseura palkitsi vuoden 2025 opinnäytetyönä. Tutkielmassa analysoin Vienan Karjalan alueen kuolemanrituaaleja sekä niihin liittyviä statussiirtymiä arkistoaineiston pohjalta. Artikkeliini autoetnografista, nykyaikaan soveltamisen rituaalinäkökulmaa tuo tätini Marjan Kuivajärven kalmosaaressa elokuussa 2025 tapahtunut uurnanlaskutilaisuus.

Maisterintutkielmani aineiston muodosti yhteensä 278 1800- ja 1900-lukujen taitteessa kerättyä, kerrostunutta, alkuperältään eri ikäistä perinnettä sisältävää kansanuskon kuvausta, jotka olin koonnut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelmasta.

Analyysissani selvitin, minkälaisina erilaiset rituaalivaiheet näyttäytyivät niin yksilön kuin yhteisön näkökulmista käsin. Sovelsin Arnold van Gennepin vuodelta 1909 olevaa siirtymäriittiteoriaa sopimaan paremmin Vienan Karjalan kuolemanrituaalien kontekstiin. Van Gennepin alkuperäisen teorian mukaan jaottelin rituaalit erottamisen, välitilan ja liittämisen kategorioihin.

Ortodoksisen ja vernakulaarin (kansanomaisen) uskon käsitykset ja tavat elivät vienankarjalaisessa kulttuurissa rinnakkain. Kristilliset uskomukset eivät ole vuosisatojenkaan aikana muuttuneet hallitseviksi, vaan sen komponentteja on mukautettu vernakulaariin (kansanuskon) uskomus- ja rituaalijärjestelmään.

Itkuvirsiä esittävien, vanhempien naisten hallitsema myyttinen tieto tuonilmasista ja sen toimijoista loi heille statuksen johtaa rituaalitilanteita: itkukieli oli ainoa keino kommunikoida tuonpuoleisen kanssa ja näin varmistaa, että yhteys elävien ja kuolleiden maailmojen välillä toimi. Kommunikaatio oli kuitenkin suoritettava traditioiden mukaisesti oikein, sillä raja tuonpuoleiseen oli auki ja repaleinen – siis myös vaarallinen.

Marja, läheisilleen myös Moarie, oli intohimoinen Karjalan ystävä, osallistuen mm. Suomen vienalaiskylien kulttuurin elvytysprojekteihin. Hänellä oli mökki sekä oma pieni tsasouna Hietajärvellä, yhdessä Suomen kolmesta vienalaiskylästä. Paikka oli hänelle niin rakas, että hänen viimeinen toiveensa oli päästä Vienan multiin.

Koska tätini kuoli yllättäen – ja etenkin, koska elämme hyvin erilaista aikaa ja kulttuuria – vienalaisia kuolinrituaaleja voin hänen kohdallaan käsitellä ainoastaan tietyistä näkökulmista käsin. Sekoitan tässä artikkelissa hiukan järjestystä, ja palaan käsittelemään hautausta vasta viimeisessä vaiheessa, vaikka se teoriassa kuuluisikin ensimmäiseen eli erottamisvaiheeseen.

Kuivajärven kalmosaaressa kaksi kaunista kropnitšaa, vainajien viimeistä asuinsijaa, saavat karjalaiseen tapaan maatua luonnollisesti. Kuva: Jonna Rantala

Erottaminen elävien maailmasta

Ideaalitilanteessa yhteisön jäsenen kuolemaan voitiin valmistautua ja se oli odotettavissa – äkillinen tai odottamaton kuolema ei ollut rituaalisesti hallittavissa. Vaikeaa tai pitkäkestoista kuolemaa koetettiin jouduttaa erinäisillä toimilla, kuten ikkunoiden ja peltien avaamisella tai kattolautojen kohottelulla, jopa kirveen heittelyllä.

Kuoleman vaikeus tai helppous liittyi joko säätiloihin, vuodenaikoihin tai siihen, kuinka moraalisesti oikein henkilö oli eläessään toiminut. Useiden kristillisten juhlapyhien läheisyydessä taivaan portit olivat suoraan auki.

Kuoleva aseteltiin ikonien alle pirtin nurkkaan, vuoteeseen oli aseteltu olkia ja vanha lakana, joka saatettiin kuoleman jälkeen heittää pois. Kuolevaa ja lopulta ruumista ei saanut jättää yksin, sillä sosiaalinen kontrolli kuoleman läsnäolosta ja avautuvasta rajasta tuonilmasiin olisi menetetty.

Arkistoaineistostani löytyi kuvauksia siitä, kuinka kuoleva kertoi näkevänsä edesmenneiden tulleen häntä noutamaan. Pokoiniekan eli vainajan toivottiin kuolevan silmät kiinni, sillä avoimen silmän kautta saattoi tarttua sairautta ja kalmaa, kuoleman voimasubstanssia, jolloin kuollut saattaisi viedä mukanaan muitakin.

Vainaja tuli lähettää matkalleen kohti tuonpuoleista ruumis pestynä ja puhtaissa vaatteissa. Kuolleen peseminen liittyi usein esimoderneissa kulttuureissa pyhiin tilanteisiin valmistautumiseen, ja sen ajateltiin poistavan fyysisen lian lisäksi esimerkiksi sairaudenaiheuttajia tai kalmaa – kristillisessä mielessä toki myös syntien puhtaaksi peseminen oli yksi todennäköinen syy.

Eri maailmojen liat eivät kategorisesti saaneet sekoittua, ja tämän maailman liat olisivat saattaneet haitata tuonpuoleiseen siirtymistä. Kuolinvuoteen kohdalle laitettiin kalman tartunnalta suojaamaan kylmää vettä, suolaa sekä rautaesineitä.

Kuolinitkujen esittäminen alkoi heti ruumiin pesemisen yhteydessä. Ruumiinpesijältä vaadittiin luonteenlujuutta, kokemusta ja pelotonta asennetta. Pesun jälkeen kaikki toimenpiteeseen käytetty materiaali oli hävitettävä huolellisesti.

Vainajalle ei tullut pukea päälle muille kuuluneita vaatteita. Omaiset eivät saaneet osallistua vainajan vaatteiden ompelemiseen tai muidenkaan hautajaistarvikkeiden hankkimiseen, sillä vainaja saattaisi pahoittaa mielensä, kun ”omahiset niin tahtoo häntä hautahan, on paha mieli siitä”.(¹

Usein ihminen hankki jo elinaikanaan itselleen kuolinvaatteet – näin oli toiminut myös tätini Marja, joka kertoi sen olevan punainen leninki. Hymähdimme yhdessä eräälle käyttämälleni aineistoesimerkille, jonka mukaan punaiset kuolinvaatteet polttaisivat kantajaansa kuin kipinät – Marja totesi ottavansa tämän riskin.

Vaikka yksi tätini lempiväreistä tosiaan oli punainen, me hänen läheisensä emme valitettavasti löytäneet tätä kuolinmekkoa hänen tuonilmasiin siirtymisensä jälkeen. Marja pääsi viimeiselle matkalleen kuitenkin upeassa, ystävänsä karonkkajuhlassa käyttämässään samettimekossa, jonka tiesimme olleen yksi hänen lempivaatteistaan.

Paras vaikutus sujuvaan tuonilmasiin siirtymässä oli vienankarjalaisen uskomuksen mukaan vaatteella, joka oli ollut kolme kertaa päällä ehtoollisella käydessä. Epäilen kuitenkin, että karonkkaleninki olisi koskaan ehtoolliselle päässyt.

Kuolleen kenkiin kaiverrettiin pohjiin reiät, jotta tämä saisi tuonpuoleisessa uudet kengät. Vaihtoehtoinen ajatus oli, että reiät tehtiin helpottamaan Tuonelan virran ylittämistä, jotta vainajan kahlatessa joessa vesi valuisi pois. Marja sai kuitenkin kauniiden kenkien ystävänä jalkaansa ehjät korkokengät.

Osaksi luontoa. Kuva: Jonna Rantala

Vienan Karjalassa oli tapana haudata vainaja kolmen vuorokauden päästä kuolemasta. Tänä aikana ruumista valvottiin jatkuvasti, sillä kuten kuolevaa, myöskään ruumista ei saanut jättää yksin. Nykypäivänä vastaava ei useimmissa tapauksissa ole mahdollista, etenkin kun yllättävän kuoleman kuolemansyytutkinta on pitkä prosessi.

Vaikka ortodoksisen perinteen mukaan arkkuhautaus on suositeltavampi hautaustapa, on myös tuhkaus yleistynyt. Marjan kohdalla tuhkaus oli ainoa vaihtoehto, sillä hän kuoli keskellä talvea, ja Kuivajärven kalmosaareen pääsee ainoastaan järven ollessa sula.

Skropu eli ruumisarkku oli Vienassa valmistunut kolmen vuorokauden aikana. Osa oli jo elinaikanaan joko teettänyt tai tehnyt itse itselleen hauta-arkun. Arkku oli henkilökohtainen, sitä ei missään nimessä tullut antaa kenenkään muun käyttöön, sillä ”pois temmatah tuoss’ ilmassa vierahat lauvat”.(² Lisäksi vieraassa arkussa lepäävästä vainajasta tulisi levoton, ja tämä palaisi kotitaloonsa häiriköimään.

Marja oli teettänyt itselleen vienankarjalaiseen tapaan oman hauta-arkun. Sen kauniiksi tähtitaivaaksi maalattu kansi on ollut hänen seinällään jo vuosia – mutta itse arkkua me Marjan läheiset emme ole tähän päivään mennessä löytäneet. Hankimme siis modernin, mutta vainajalle tärkeitä ekologisia arvoja kunnioittavan vaihtoehdon.

Välitilaa varjeltiin

Vienankarjalainen vainaja häilyi kahden maailman, elävien ja kuolleiden, välillä kuuden viikon ajan. Hänen paluunsa elävien keskuuteen oli mahdollista, sillä vainaja ei varsinaisesti kuulunut kumpaankaan maailmaan. Välitilassa olevan vainajan status on epäselvä, ei oikeastaan vielä kuollut, mutta ei eläväkään.

Marjan muistotilaisuus pidettiin ortodoksikirkossa tasan kuusi viikkoa hänen kuolemansa jälkeen, ja tämä tuntui symbolisesti sopivalta ja kauniilta tavalta liittää hänet tuonilmasten yhteisöön juuri sopivana ajankohtana.

Marjan muistopalveluksen suoritti hänen ystävänsä, Kuopion ja Karjalan hiippakunnan metropoliitta, piispa Arseni. Kuva: Jonna Rantala

Vainaja nähtiin edelleen persoonallisena, yksilönä, joka säilytti elävän ihmisen oikeudet vielä hetken, ja siksi välitilaa kuvaavat erilaiset kiellot. Vainajan omaisuutta ei esimerkiksi saanut myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Tanssi ja muu hauskanpito oli myös kiellettyä, ylipäätään kunnioittava käytös vainajaa kohtaan oli tärkeää.

Tutkielmani aineiston mukaan erilaiset kiellot ja tabut liittyivät lähinnä vainajan paluun estämiseen tai siihen, että tämä saattaisi pahoittaa mielensä epätoivotusta toiminnasta, kuten omaisuuteensa kajoamisesta. Rauhattoman vainajan paluuta ei aina kyetty estämään.

Karkotuskeinot vaihtelivat aina lempeästä lähestymisestä hyvinkin rajuihin; ensin saatettiin kokeilla loitsimista, mutta jos mikään muu ei toiminut, äärimmäisenä keinona jouduttiin kaivamaan ruumis haudastaan ylös. Esimerkiksi vainajan akillesjänteen poikkileikkaaminen on symbolisesti nähty mahdollisuutena viedä tältä kävelykyky ja näin estää haudasta poistuminen.

Kohti kuolleiden maailmaa

Kuusi viikkoa kestäneen välitilan päätyttyä vainaja irrottautui lopullisesti elävien maailmasta, ja hänet liitettiin vainajien joukkoon. Tässä vaiheessa vainajalle järjestettiin muistoateria, kuuden netälin murkina, joka toi yhteen niin elävät kuin kuolleet.

Juhla-ateria järjestettiin aina tietyn vainajan kunniaksi, mutta myös muut kuolleet sukulaiset ja läheiset olivat tervetulleita. Aterialla yksityiskohdat olivat tärkeitä, jotta vainaja oli muistajaisiin tyytyväinen.

Juhlapirtti pestiin huolellisesti, aterian aattona peseydyttiin itse, pukeuduttiin parhaimpiin vaatteisiin – ja itse aterialla pöytään katettiin parhaat mahdolliset tarjottavat. Vainajalle oli katettu pöydän päähän oma, symbolinen paikka ikonien alle – samoin toimittiin Marjan muistotilaisuudessa. Olen myös usein hänen kotitalossaan käydessäni kattanut hänelle oman paikan, ja huolehtinut hänelle samppanjan ystävänä lasin täyteen.

Kuuden netälin murkinan aikana vainaja oli viimeistä kertaa vierailemassa kotitalossaan ja elävien yhteisössä. Hänen oli siirryttävä tuonilmasiin ennen päivännousua, eikä hän palannut enää takaisin, paitsi kutsuttuna erityisissä vainajien muistelutilaisuuksissa. Ruokailun jälkeen rukoiltiin ikonien edessä ja sanottiin esimerkiksi:

”Pokoiniekka kävi. Heän näki meät ta me emmä nähnehet häntä. Viimeisen kerran heän katseli meitä”.(³

Tutkielmani aineistossa esiintyy erilaisia variaatiota vainajien muistelupäivistä ja niiden vietosta – oletan näiden vaihdelleen hiukan kylästä ja yhteisöstä riippuen. Kaikkialla vainajat kuitenkin pyrittiin mahdollisuuksien mukaan pitämään tyytyväisinä vierailemalla kalmismaalla säännöllisesti ja viemällä heille ruokaa, juomaa tai esineitä, joita heidän arveltiin tuonpuoleisessa tarvitsevan. Kaikki haudalle viety tuli vainajan käyttöön.

Muistelupäivät liittyvät pääasiassa kristillisiin pyhiin tai pyhimyksiin sekä vainajan kuoleman vuosipäiviin. Iloitsen siitä, että Marjan uurnanlaskupäivä oli kahden erityisen pokoiniekkojen muistelupäivän keskellä. Se osui sopivasti Petrunpäivän (vainajien juhannus, 12. heinäkuuta) ja Pohrotšanpäivän (Jumalansynnyttäjän, Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen, 15.8., ja syntymän, 8.9.) väliin.

Hautaus

Palatkaamme elävien maailmasta irrottamisen viimeiseen osioon käsittelemällä hautausta. Halusin kirjoittaa tästä aiheesta erikseen, sillä se on ainoa yksittäinen suurempi, muusta eroteltava rituaalikokonaisuus, josta voin kirjoittaa myös omakohtaisen kokemuksen, vaikka perinteisen arkkuhautauksen sijaan se toteutuikin uurnanlaskun muodossa.

Ympäristönä vienankarjalainen Kuivajärven (ja Hietajärven) kalmosaari loi kuitenkin muusta irrallaan olevan kehyksen ja tilan seremonian tapahtuessa samankaltaisessa ympäristössä, jossa myös aineistoni hautausrituaalit ovat aikanaan toteutuneet.

Haudalla oli tapana jakaa Jumalan hyvie, eli leipää tai muuta pientä tarjottavaa. Piispa Arseni kertoo, että hautaristiin kaiverrettu ylin kirjainrivi GG= gora, joka tarkoittaa Golgofaa eli Golgatan kalliota. Seuraavat kaksi RB= Raj byt merkitsevät: oli Paratiisi. Niiden alle on kaiverrettu Aadamin kallo ja sääriluut. Alinna kirjaimet ML= mesto lobnoe tarkoittavat pääkallon paikkaa. Nämä viittaavat Kristuksen ristiinnaulitsemiseen Golgatalla ja syntiinlankeemuksessa kadotettuun Paratiisiin. Kuva: Jonna Rantala

Hautauksen tuli tapahtua ennen puoltapäivää, sillä ”sille ei päivää siitä näytetä, jos pannah, niin ei päivää näytetä tuonelas. Soa olla pimeyös aina. Päivä kun kerkiy luotehella keäntyö, niin siitä ei enämpi hautah panna”.(⁴

Toivon tässä tuonilmasten puolelta meille hiukan joustoa, sillä Marjan tuhkien hautaustilaisuus tapahtui kello 12.00.

Vainaja kaimattiin eli saatettiin kalmismaalle yhteisön voimin, ja Vienassa uskottiinkin, että niin montaa henkilöä kuin olit itse elämäsi aikana kaimaamassa, oli sinua aikanaan vastaanottamassa Tuonelaan.

Ruumis kannettiin kalmismaalle jalat edellä, joskus hevosen vetämänä. Hautajaissaattue pysähtyi vainajalle tärkeissä paikoissa, joissa itkuvirsien esittäjä kuvasi kahta, rinnakkaista maisemaa: ruumiin matkaa hautausmaalle sekä pokoiniekan supranormaalia Tuonelaan vievää matkaa.

Hautausmaa sijaitsi usein kylän laidalla, joskus myös saaressa. Marjan elinaikanaan valitsema lepopaikka on Kuivajärven kalmosaari, ja venematka tuntui saattokansasta siirtymältä, vainajan auttamiselta pääsemään tuonilmasiin. Harmillisesti alkuperäinen suunnitelmamme Marjan tähtitaivaskuvioisen arkunkannen viemisestä saareen ei onnistunut, sillä kansi ei mahtunut kenenkään kaimaajan autoon.

Kuolleelle oli tapana laittaa mukaan kuparikolikko ja joitakin symbolisia esineitä, kuten saippua ja suolaa. Kolikon tarkoitus oli lunastaa vainajalle fyysinen hautapaikka, oma koti. Arkistoaineisto kertoo ostotapahtuman tärkeydestä:

”moni on näyttänyt unissa, kun ei muisteta ostaa jotta hänen pitää vierahassa koissa olla, kun ei osteta sijoa”.(⁵

Kolikkoa saatettiin pitää myös maksuvälineensä lautturille Tuonelanjoen ylittämisestä.

Valmistautuessani Marjan uurnanlaskutilaisuuteen ajattelin varmuuden vuoksi varustautua kunnolla, sillä en halunnut tätini jäävän mistään paitsi tuonpuoleisessa. Olin siis varannut hautajaissaattueellemme kourallisen kuparikolikoita – tuonilmasissa rahan arvo on uskoakseni erilainen, joten toivon, että kolikot riittävät kaikkeen tarvittavaan.

Mukaan laitettiin myös kuparikolikko, jonka tarkoitus oli lunastaa vainajalle oma koti. Kuva: Jonna Rantala

Tätini hautapaikka oli valmiiksi kaivettu, kuten tapana oli. Me läheiset heitimme hautaan ensin kuparikolikot, ja sen jälkeen loimme haudan umpeen. Kun hauta oli peitetty, vainajan jalkopuoleen pystytettiin puusta veistetty risti. Puinen maja, kropnitša, rakennettiin myöhemmin.

Marjan seremonia jatkui ortodoksisella muistopalveluksella, jonka suoritti hänen ystävänsä, Kuopion ja Karjalan hiippakunnan metropoliitta, piispa Arseni. Hänen mukaansa toimitus oli vuoropuhelua vainajan kanssa. Perinteisesti tilaisuus haudalla oli lyhyt.

Itkuvirsiä esitettiin haudan äärellä, ja niiden tärkein funktio oli pyrkimys nostattaa kalman kansaa, herättää tuonpuoleisiin siirtyneet esi-isät vastaanottamaan uusi vainaja. Hautaan laskettaessa kommunikoitiin myös Tuonen koirien kanssa, niitä käskettiin olemaan purematta saapuvaa vainajaa. Itse nostattelin kirkkomaan vanhaa väkeä seuraavilla sanoilla:

Tulkoon yhdeksän sukukuntaa,
Yhdeksän isän lapset, suuret, pienet,
Tulkoot sinne kuin kutsun,
Tehkööt sen kuin käsken,
Tulkoot tuonelan tuvista,
Manalan majapaikoista,
Tämän kirkon kalmistosta,
Tulkoot sinne kuin kutsun.(⁶

Marjaa olivat varmasti vastassa rakkaat edesmenneet sekä hänen ortodoksinen ristituoattonsa Jussi Huovinen. Haudalla oli vielä tapana jakaa Jumalan hyvie, eli leipää tai muuta pientä tarjottavaa.

Marjalle olin hankkinut kaksi korvapuustia, karjalanpiirakan sekä pullon samppanjaa. Samppaanjaa maistelimme saattokansan kera hiukan, mutta suurimman osan kaadoin haudalle. Muistoateria vietettiin entisen rajavartiolaitoksen tiloissa, ja monet läheiset ja kyläläiset saivat jakaa muistojaan tuonilmasiin siirtyneestä.

Jonna Rantala kaataa samppanjaa tätinsä Moarien (Marjan) hautaristin juureen. Kuva: Helky Ahokas

Perinteitä ja rituaaleja tuotetaan jatkuvasti uudelleen niitä käyttävien ihmisten toimesta, eikä traditioita nähdä enää jonain muuttumattomana, staattisena ja paikallaan olevana. Traditio on jatkuvaa, eteenpäin ja tulevaisuuteen suuntaavaa, jatkuvasti kehittyvää prosessia – perinteiden ja rituaalien nykykäyttö ja omiin tarpeisiimme muokkaaminen on siis omissa käsissämme. Me päätämme, mikä meille on tärkeää ja säilyttämisen arvoista, pienessäkin mittakaavassa.

Vienan Karjalassa vainajan siirtäminen tuonpuoleiseen ei ollut vain monitahoinen seremonia, vaan se oli elämän, kuoleman ja tuonpuoleisen vuoropuhelua, joka sai yhteisön tuntemaan, että kuolema ei ollut loppu – se oli uusi matka.

Teksti ja kuvat (ellei toisin mainita):
JONNA RANTALA, FM

Oikaisu:

Painetun Karjalan Heimon 7–8/2025 artikkelitekstissä on muutamaan kertaan maininta Hietajärven kalmosaaresta. Suvussamme Kuivajärven kalmosaarta on ollut tapana nimittää Hietajärven kalmosaareksi, koska tätini Marjan mökki oli Hietajärvellä, ja vanhan, Suomen ja Venäjän väliselle raja-alueelle jääneen, Vuokkijärvellä sijaitsevan Kalmosaaren nimitys oli aikoinaan Hietajärven, Kuivajärven ja Vuokinsalmen kalmismaa. Sen vuoksi painetun lehden artikkeliin jäi mukaan tämä vanha nimityksemme, vaikka Suomen-puoleinen Kalmisaari sijaitsee nykyisin Kuivajärvellä. Tähän verkkoartikkeliin nimitykset ”Hietajärven kalmosaari” on korjattu oikeaan muotoon ”Kuivajärven kalmosaari”.

– Jonna Rantala –

______________________

Lähteet:

¹⁾ Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Keränneet Samuli & Jenny Paulaharju 1915. Kertonut Anni Lehtonen.

²⁾ Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kerännyt Iivo Marttini 1911. Kertojaa ei tiedossa.

³⁾ Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Keränneet Samuli & Jenny Paulaharju 1915. Kertonut Anni Lehtonen.

⁴⁾ Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Keränneet Samuli & Jenny Paulaharju 1915. Kertonut Anni Lehtonen.

⁵⁾ Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Keränneet Samuli & Jenny Paulaharju 1915. Kertonut Anni Lehtonen.

6) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Kerännyt Elina Lahtinen 1888. Kertojaa ei tiedossa. Loitsu ei ole vienankarjalainen.

______________________

Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 7–8/2025.

Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/liity-jaseneksi/