Raija Pyöli 80 vuotta: Elämää karjalan kielen pauloissa

Pääkuva: Pikku-Raija isänsä käsivarsilla Tuovilanlahdessa kesällä 1946 sekä onnellinen Ljudmila Markianovan elämäkerran kirjoittaja Petroskoissa toukokuussa 2019, taustanaan Ääninen. Kirjan Piikatytöstä Piireihin kuvitusta.

”Meillähän täällä on niin hyvin asiat”, sanoi isä. Raija Pyölin perheessä ei ollut traumoja eikä katkeruutta, vaikka isänisän hankkima tila Salmin Lunkulansaaressa piti käskystä jättää Neuvostoliiton hyökätessä Suomea vastaan.

Karjala on aina ollut tiivis osa Raija Pyölin elämää. Vanhempien mailta on perua vahva karjalainen identiteetti, josta Raija Pyöli ammentaa voimaa, sitkeyttä, ymmärrystä ja kykyä anteeksiantoon.

Isä Aleksanteri (Santeri eli Santtu) Patanen ja äiti Maria (Maija) o.s. Metso syntyivät Salmissa suuriruhtinaskunnan asukkaiksi juuri ennen Suomen itsenäistymistä.

Salmilaisia olivat isän vanhemmatkin, Anna o.s. Huotari ja Yrjö Patanen. Anna oli kiertokoulun käynyt, Yrjö käynyt venäläistä koulua. Äidinisä Vasili (Vilho) Metso oli Salmista Palojärveltä ja sen verran koulua käynyt, että osasi hyvin lukea. Hänen vaimonsa Olga, innokas pashan tekijä, oli Venäjältä Tulomajärveltä.

– Mantsin- ja Lunkulansaaren asukkaille tuli lähtö evakkoon marraskuun 30. päivänä vuonna 1939 klo 5.

Raijan äiti ei palannut talvisodan päätyttyä, ”ihan turhaan”. Selvännäkijäkö lienee ollut?

Toisen evakkoon lähdön myötä tulleet sijoitettiin lähtökyliensä mukaisesti eri paikkakunnille, Pataset Pohjois-Savoon Maaningalle, Metsot Keski-Suomeen Keiteleelle.

Raija Pyöli syntyi syyskuun 19. päivänä 1945 Keski-Suomessa Uuraisilla, mistä perhe muutti Jyväskylään.

Raijan ollessa 8-vuotias lähdettiin hoitamaan isän vanhempien siirtolaistilaa Yrjölää Maaningan Käärmelahteen, jonne oli asutettu muitakin salmilaisia. Ehkä keskenään surtiin lähtöä, mutta samoilta seuduilta lähteneiltä saatiin myös voimaa ja turvaa.

– Yhteistä oli tavat, kulttuuri, uskonto ja kieli. Syötiin piirakoita, kurniekkoja ja sieniä, pyhäpäivisin hoidettiin vain karja. Naapureina oli myös savolaisia, lähinaapurissa käytiin kylässä, koulukavereiden kanssa kyläiltiin. Vietettiin leppoisaa maalaiselämää, lapsuuden kesinä ei satanut, aina oli lämmintä, uida sai sydämensä kyllyydestä.

– Isä hurahti kommunismiin, isojen talojen isäntien suhtautuminen oli nihkeää, katsoivat karjalaista naapuria hieman vinoon. Joukossa taisi olla hieman ehkä naapurikateuttakin, ”Santulla joka kuokka paikoillaan”.

Muutto Jyväskylästä Käärmelahteen oli Raijalle trauma, hänen evakkotiensä. Oli uusi koulu, kaverit ja kieli vaihtui Jyväskylän seudun murteesta savoksi.

Suksilla taitetut koulumatkat sytyttivät elämänikäisen innostuksen hiihtoon. Useat koulukaverit olivat ortodoksiuskonnossa, opettaja vei heidät naapurikylän tšasounaan.

Koulurahat piikomalla

Suuri ongelma ja murhe oli se, kun Raija ei saanut pyrkiä oppikouluun. Siihen olisi tarvittu rahaa eikä sitä pientilallisella perheellä kaikkeen riittänyt.

– Isä sanoi, ettei tyttöjä kannata kouluttaa, menevät kuitenkin naimisiin. Tästä nousi sisua ja näyttämisen tarve, syntyi pitkä opintojen tieni. Kävin ensin kahdeksan vuotta kansakoulua ja sen jälkeistä kansalaiskoulua. Viimeisen vuoden aikana vuonna 1960 suoritin kirjeopiston kautta 1. luokan aineet ilman tenttimistä.

–Tentin luokat 1–3 yksityisoppilaana Helsingissä. Sitten hakeuduin Kannaksen yhteislyseoon Lahteen 4. luokalle, luokkani vanhimpana. Kannaksen yhteislyseo oli alun perin perustettu Terijoen suomalaisena yhteiskouluna ja siirretty Lahteen vuonna 1940.

Ylpeät vanhemmat esikoistyttärensä lakkiaispäivänä Lahden Kunnaksessa 1967. Kirjan Piikatytöstä Piireihin kuvitusta.

Koitti irtaantuminen kodista ja perheestä. Kovasti opinhaluinen Raija pänttäsi oppikirjoja piikomisen ohella itsekseen. Tuohon maailmanaikaan piianpaikkoja riitti, jos yhteinen ymmärrys yhdessä paikassa hiipui, ei tarvinnut kuin avata sanomalehti. Uusi paikka löytyi saman tien. Järjestely oli molemmin puolin hyödyllinen: piika sai asunnon ja ruokaa, hieman rahaakin, ja perhe luotettavan lastenhoitajan.

– Ensimmäinen piikapaikkani oli Kuopiossa, jossa hoidin erään perheen puolivuotiasta tyttöä parisen kuukautta. Eivät olleet tilat hääppöiset, sänkyni oli keittiössä ja perhe nukkui olohuoneessa. Seuraava paikkani oli Helsingissä Temppelikadulla, hoidettavanani puolitoistavuotias poika, joka nukkui kanssani samassa huoneessa. Lukemisesta ei oikein tullut mitään, ja niin irtisanouduin.

– Seuraava paikka löytyi nopeasti Munkkiniemestä, kaksikielisestä perheestä, missä ruotsin kielen taitoni alkoi kehittyä passiivisesti. Kesät vietettiin rouvan ja kahden pienokaisen kanssa Barösundissa Inkoon saaristossa. Tässä perheessä viihdyinkin lähes kaksi vuotta ja palasin vielä myöhemmin kahdeksi kesäksi.

– Seuraavana oli vuorossa lääkäriperhe Kulosaaressa, sitten vaihdoin Herttoniemeen kahden pikkuriiviön hoitajaksi. Palkka oli huikeat 10 000 markkaa, kun ensimmäisessä piikapaikassa sain 5000 markkaa. Etuina täysi ylöspito ja oma huone.

Arvostivatko vanhemmat sitten koskaan opiskeluasi?

– Ymmärsivät myöhemmin, arvostivat kyllä. Perheessä oli nähty opintojen merkitys. Isän nuorin veli Armas eli Ace-setä oli ensimmäinen Patanen, joka kirjoitti ylioppilaaksi. Hän valmistui valtiotieteellisestä ja teki diplomaattiuran ulkoministeriössä.

Opiskelu vei ortodoksian pariin

Raijan työura kehkeytyi ammatinvalinnanohjauksessa käydystä keskustelusta. Ohjaaja oli ehdottanut opettamisesta kiinnostuneelle Raijalle opintoja hieman harvinaisemman kielen eli venäjän parissa. Vuodet 1967–1974 kuluivat Helsingin yliopistossa venäjää ja ruotsia opiskellessa.

– En ollut kiinnostunut ylioppilaspolitiikasta enkä osakuntaelämästä. Tutustuin erään emigranttiperheen tyttäreen Irinaan, joka vei minut mukanaan seurakunnan venäjänkieliseen nuorisokerhoon. Suhteeni ortodoksikirkkoon oli kodin peruja.

Opiskelijaelämä vei Raijan tiiviisti ortodoksipiireihin. Hän toimi Ortodoksisen Ylioppilasliiton OYL (myöhemmin Ortodoksinen Opiskelijaliitto OOL) pääsihteerinä 1971–1972. Ortodoksisten nuorten maailmanliitto Syndesmos järjesti vuonna 1971 Bostonissa 8. yleiskokouksensa.

Raija oli mukana Suomen delegaatiossa, joka koostui Suomen ortodoksikirkon merkittävistä vaikuttajista: heistä Olavi Merras, Veikko Purmonen ja Teppo Siili nousivat sittemmin näkyviin asemiin seurakunnissaan. Joukko piipahti matkallaan myös New Yorkissa ja Washingtonissa.

Työuransa Raija teki Salpausselän lukiossa 1974–2009 ruotsin ja venäjän kielten lehtorina.

– Viihdyin opettajana, tulin hyvin toimeen oppilaiden kanssa, he olivat pääsääntöisesti kiinnostuneita venäjän kielestä. Kiinnostavia opintomatkoja Venäjälle Pietariin tehtiin ppilaiden kanssa useita.

Aikaa myöten kiinnostus lyhyiden kielten opiskeluun hiipui, kun taistelu vapaaehtoisaineista eri oppiaineiden kohdalla lisääntyi. Ruotsin opiskelijoita kyllä riitti.

– Olemme todellinen opettajaperhe. Mieheni Jouko, jonka olin tavannut syksyllä 1968 Lahdessa Kansantalolla tansseissa, opetti suomea, samoin tyttäreni Elina. Esikoiseni Joonas opettaa musiikkia.

Kielestä tuli tutkimuskohde

Vuonna 1996 julkaistussa väitöskirjassaan Venäläistyvä aunuksenkarjala Raija Pyöli tutki livvinkarjalan venäläistymisastetta, sen säilymistä venäjänkielisessä ympäristössä sekä kieleen liittyviä asenteita. Tutkimus edellytti useita vuosia virkavapaata, veihän jo pelkästään 30 tuntia nauhoitteita sisältävän aineiston kokoaminen Raijan kuusi kertaa Venäjälle. Työn merkittävät mentorit ja ohjaajat olivat Muusa Ojanen (myöhemmin Savijärvi) Itä-Suomen yliopistosta ja Jarmo Lainio Tukholman yliopistosta.

– Ensimmäinen keruumatkani suuntautui Aunukseen vuonna 1990. Vuoden 1991 reissu jäi väliin, koska kutsusta puuttui yksi leima. Vuosina 1995 ja 1996 matkustin suomea ja venäjää opiskelleen Sanna-Riikka Knuuttilan kanssa.

Teimme Suomen Akatemian rahoituksella sosiolingvististä kylätutkimusta, kohteena Kotkatjärven kylän sosiaaliset puheverkostot.

– Tutkimuksen kentällä oli tarjolla vain pätkiä, ja niin palasin kouluun syksyllä 1997. Olihan minulla siellä vakinainen virka odottamassa. Ennen vuonna 2009 tapahtunutta eläköitymistäni ehdin olla jo seitsemän vuoden ajan osa-aikaisesti eläkkeellä.

Elämään mahtui paljon muutakin. Salmi-Säätiössä oli huomattu, että innokkaalla salmilaistaustaisella Raijalla oli kiinnostusta isiensä maihin, resursseja ja osa-aikaeläkeläisenä aikaa.

Säätiön hallituksessa vierähti 18 vuotta, 11 vuotta niistä puheenjohtajana. Tuona aikana syntyi ryhmätyönä Salmin historian kaksi osaa, ensimmäinen vuonna 2015 ja toinen 2018.

Mutta mikä sitten oli saanut Raijan lähtemään akateemisille poluille?

– Meillä on edelleen sukua Venäjällä. Isän äidin veli Pekka Huotarinen (joka oli kuollut 1937) lähti kahdentoista ikäisenä rajan yli Venäjälle ja jäi sille tielleen. Hän asui Vitelessä ja joutui kokemaan vaikeuksia suomalaisen taustansa vuoksi. Karjala-innostukseni heräsi, kun Huotarisen tyttäret alkoivat käydä Suomessa 1980-luvun lopulla. Sukuyhteys löytyi, kun kummitätini kävi turistimatkalla Petroskoissa. Puhe hotellin siivoojan kanssa kävi karjalaksi ja selvisi, että Vitelestä löytyy sukulaisia.
He puhuivat isän kanssa karjalaa, mutta kun joka toinen sana oli venäjää, tarvittiin minut tulkiksi.

Väitöskirjan valmistuttua karjalan kieli vei mennessään. Raija Pyöli piti kielikursseja kansalaisopistossa ja kirjotti oppimateriaaleja. Yhteistyö ja ystävyys legendaarisen Ljudmila Markianovan, karjalan kielen muaman kanssa käynnistyi.

– Tutustuimme vuonna 1992 yliopiston rappusilla. Venäjällä oli käynnistynyt karjalan kielen normittaminen, työ oli saanut alkunsa vuonna 1989 järjestetyssä konferenssissa. Ljudmilan rakkaus karjalan kieleen oli kodin peruja, kouluun mennessään hän ei osannut lainkaan venäjää. Hänen verensä oli suorastaan kuohahtanut, kun puoluekomitea nimitti karjalan kieltä ”typeräksi”.

Raija Pyöli Drevljankalla Ljudmila Markianovan kotona vuonna 1996. Kuva: Elina Pyöli/Kirjan Elostu Suurembi Ruado kuvitusta.

– Pekka Zaikov kehitti vienankarjalan murretta ja Ljudmila livvinkarjalaa. 1930-luvun farssi karjalan kielen kehittämisessä – tuolloin käyttöön otettiin kyrilliset aakkoset – oli takana. Nyt syntyi oppimateriaaleja, sanakirjoja, perustettiin sanastokomissio. Pätevistä opettajista oli pulaa, yliopistossa käynnistettiin heidän koulutuksensa, järjestettiin kursseja. Markianova opetti kahtel puolel rajua lukuisia kertoja.

– Normituksen myötä Ljudmila saattoi jossain määrin kallistua yhden karjalan kielen kannalle, Pekka Zaikov taas ei. Zaikov näki, että jos karjalaa kehitettäisiin yhden kielen suuntaan, rakentuisi se livvinkarjalan pohjalle. Sitä hän vienalaisena ei suinkaan tahtonut.

Sanakirjayhteistyö Raija Pyölin ja Ljudmila Markianovan välillä käynnistyi 2005. Luonnokset kulkivat molempiin suuntiin, Raija ja Ljudmila tapasivat väliin Suomessa, toisinaan Venäjällä, keskusteluja sanaesimerkeistä, puhetta kulttuurisista eroista, tarkistuksia.

Vielä Ljudmilan muistisairauden puhjettuakin vuonna 2011 Raija saattoi aluksi konsultoida Ljudmilaa. Yhteistyön tuloksena syntyi Suomi-karjala-sanakirja.

Yksin Raija laati Karjala-suomi-sanakirjan, Livvinkarjalan kieliopin ja Livvinkarjalan harjoituskirjan sekä lukuisia muita oppimateriaaleja.

Siinä missä Ljudmila Markianova on livvinkarjalan muamo, on Raija Suomessa puhutun livvinkarjalan todellinen kehittäjä.

Ljudmila Markianova täytti 80 vuotta vuonna 2021. Kunnianosoituksena hänen elämänmittaiselle työlleen karjalan kielen parissa Raija Pyöli halusi kirjoittaa Ljudmilasta elämäkerran, jonka Karjalan Sivistysseura sittemmin kustansi.

Kirja valmistui suunnitellusti, mutta sen julkaiseminen oli kohtalon käsissä. Raija matkusti syksyllä 2019 Venäjälle tekemään viimeisiä haastattelujaan. Viimeiset tapaamiset olivat Kinnermäellä, jossa oli vielä Ljudmilan tunteneita henkilöitä, sukulaisiakin.

Työ Venäjällä oli tehty, kaikki valmista. Raija nousi Suomeen suuntaavaan taksiin. Pitkärannassa, vain puolisen tuntia lähdön jälkeen, kolmion takaa sivutieltä, ajoi pakettiauto suoraan taksin kylkeen.

Taksinkuljettaja soitti auton varanneelle Olga Gokkoevalle, jonka äidin Annan luota Raija oli juuri lähtenyt. Olga liftasi Pitkärannan sairaalaan, jonne Raija oli viety, ja ryhtyi järjestelemään kuljetusta Suomeen. Kolmantena päivänä onnettomuudesta ambulanssi kuljetti Raijan Lahteen sairaalaan, jossa hän makasi tiedottomana viisi viikkoa ja hoidettavana kolme kuukautta.

Raija toipui ja kirjoitti elämäkerran loppuun. Elostu suurembi ruado – Ljudmila Markianovan elämä tuli kirjapainosta juuri Markianovan 80-vuotispäivän alla kesällä 2021.

Raija halusi tallentaa myös oman elämäntaipaleensa kansien väliin. Vuonna 2024 näki päivänvalon Piikatytöstä piireihin. Karjalaisevakon lapsi muistelee. Kirja syntyi kiitollisuudesta elämää kohtaan, on vielä jotain tehtävää.

Eeva-Kaisa Linna

 

Juhlaseminaari karjalan kielen päivänä

Karjalan Sivistysseura järjestää karjalan kielen päivänä torstaina 27.11.2025 klo 13–18 Karjalan kieli eläy. Raija Pyöli 80 vuotta -juhlaseminaarin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa, osoitteessa Hallituskatu 1, Helsinki.

Ohjelmassa on kurkistuksia Raijan elämään sekä esitelmiä vähemmistökielten elvyttämisestä ja karjalan kielestä. Tilaisuudessa kuullaan myös karjalaista musiikkia sekä nostetaan malja syntymäpäiväsankarille, napostellaan ja pakistaan.

Tarkempi ohjelma julkaistaan KSS:n Tapahtumakalenterissa
sekä SKS:n Tapahtumat-sivulla finlit.fi/ajankohtaista/tapahtumat.

Tarjoilujen vuoksi, ja koska saliin mahtuu vain rajallinen määrä osanottajia, tulee tilaisuuteen ilmoittautua osoitteessa
link.webropolsurveys.com/S/FF33280A716AC29C

tai oheisella QR-koodilla viimeistään 20.11.2025

Tiedustelut: Eeva-Kaisa Linna,
puhelin 040 5003 403
tai s-posti eeva-kaisa@kirkkomaki.net

 

 

Artikkeli on julkaistu Karjalan Heimon numerossa 7–8/2025.

Karjalan Heimon irtonumeroita voit hankkia Karjalan Sivistysseuran verkkokaupasta.

Karjalan Heimon digitaaliset näköislehdet ovat saatavilla Lehtiluukku.fi-palvelussa.

Karjalan Heimo on Karjalan Sivistysseuran jäsenlehti. Voit hakea jäseneksi tai tilata lehden ilman jäsenyyttä: Karjalansivistysseura.fi/yhdistys/liity-jaseneksi/